Zella Kirjoitti jokin aika sitten turvaverkoista ja siitä, kaipaako kukaan, jos jotain sattuu. Omalta osaltani turvaverkkokysymys tuli tänään ajankohtaiseksi ihan toisella tapaa.
Minulla on ystäviä ja kavereita, minulla on sukulaisia, joihin pidän säännöllisesti yhteyttä, mutta... On asioita, joista en voi puhua kenellekään. Tänään se tuntuu hyvin konkreettiselta. Nyt tietenkin blogin lukijat ihmettelevät, että kun olen täällä(kin) kertonut paljon asioita, että mitä ihmettä. Mutta on asioita, joissa tulee lukko vastaan. En vain pysty.
Pari vuotta sitten intin erään ihmisen kanssa asiasta "paras ystävä". Hän ei suostunut uskomaan, ettei minulla ole sitä jotakuta, jolle kerron kaiken. Ei ollut, eikä ole edelleenkään. Minä en romahda kenenkään edessä. Ei ole sellaista ihmistä, jonka kanssa jakaisin suruni tai pelkoni. Välillä tuntuu, että minulla on ihmisen muotoinen teräs kuori, joka toimii ja hoitaa asiat. Ihminen siellä sisällä on jo ajat sitten romahtanut. Tai romahtaisi, jos kuori antaisi myöten.
Pohdintojen ajankohtaisuuteen vaikuttaa sekin, että tänään ilmeisesti tapaan vanhoja tuttuja kotipaikkakunnalta. Eivät he minua tule tapaamaan, mutta eräs ystäväni on alkanut seurustella niiltä ajoilta tutun pojan (miehen) kanssa ja kun jengi kokoontuu tänne erääseen tapahtumaan, niin ystäväni pyysi minua mukaan. Mikäs siinä, mukavia poikia (miehiä) koko porukka. Tiedän, että he huolehtivat toisistaan ja ovat pitäneet yhtä varmaan lapsuudesta saakka. Porukan lojaalius kattoi niin tytöt, kuin pojat. En kuitenkaan kokenut itse koskaan kuuluvani jengiin. En varsinkaan sen jälkeen, kun minulle sanottiin, että kaikista tuntuu, että tulen liian hyvin toimeen itsekseni. Toisaalta tiedän ko. porukan antaneen selkään yhdelle pojalle, joka aikanaan puhui minusta rumasti. En tiennyt sitä silloin. Kuulin vasta vuosia jälkeen päin. Sääli, koska jos olisin sen tiennyt, asiat voisivat olla ehkä toisin.
Minä en päästä ketään lähelleni. Lähimmäksi koskaan pääsi varmaan ensimmäinen mieheni. Mutta mitä paremmin hän minuun tutustui, sitä vähemmän hän piti siitä, mitä näki ja lopulta erosimme. Ei siis varmaankaan ihme, etten joissain asioissa päästä ketään lähelle.
Viikatetta siteeratakseni:
Voiko siitä puhua
Kun ei voi edes ajatella
Voiko siitä puhua
Muuten hymyillään ja toivotellaan hyvää jatkoa
Vaan illan tullen pelottaa
Ei ole ketään kelle soittaa
http://www.youtube.com/watch?v=zEEgvYbjxrI
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti