Tänään terapian jälkeen tunteet ovat olleet pinnassa. Nukuin parin tunnin päiväunet ja syonyt olen taas enemmän, kuin alkuviikosta yhteensä. Terapiakerrat alkavat olla koko ajan voimakkaampia kokemuksia ja vievät enemmän energiaa. Samalla on päästy yhä syvemmälle käsiteltäviin asioihin.
Tänään puhuttiin pelosta, siitä, kuinka se kerääntyy eri puolille ruumista. Kuinka pallean "turvatyyny" edelleen "väistää" kosketusta. Pelko on minulle heikkoutta. En halua pelätä. Mutta samalla pelko on terve, fyysinen reagointitapa, joka todennäköisesti on pitänyt minut hengissä. Ehkä kyse on siitäkin, että olen alkanut tajuta, kuinka pahassa vaarassa olen ollut. Ei sillä, että se paskiainen olisi tahallaan minut kyennyt tappamaan, mutta vahingossa kyllä.
Se, etten silloin kyennyt asettamaan rajoja fyysiselle koskemattomuudelleni, on siirtänyt rajat paljon syvemmälle. Tajusin, että jos ihminen koskettaa ihoani, hän ei vielä kosketa minua, saatan kadota kosketuksen alta hyvinkin kauas. Siksi onkin hyvä, että olen tullut entistä tietoisemmaksi fyysisestä reviiristä, saatan jopa ajatella, että joku tulee liian lähelle ja huomata ahdistuvani siitä.
Olen itkenyt tänään paljon. Liikutun pienestäkin asiasta. Ihmettelen jossain tv-ohjelmassa esille tulevaa puolisoiden tai perheen keskinäistä rakkautta, enkä kykene ymmärtämään sitä. Minun maailmassani perheen rakkaus on hiljaista tukea, eikä siitä puhuta. Parisuhteen rakkaus on vain naamio, jonka taakse pahuus ja hyväksikäyttö piiloutuu.
Kaiken vihan ja inhon jälkeen tänään onnistuin myöntämään, että pahinta tässä on se, että päästin sen ihmisen niin lähelle, lähemmäksi, kuin koskaan ketään ja hän petti luottamukseni totaalisesti ja moninkertaisesti
Enemmän kuin koskaan minulla on tunne, että asiat kääntyvät parempaan ja ainakin kaikkein pahimmat vauriot saan korjattua. Ainakin niin, ettei se ihminen tuhoa elämääni enää yhtään enempää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti