Edellisen kirjoituksen jälkeen katsoin pätkän pakkomielteistä kertovaa dokumenttia. Siinä oli nainen, jolla oli sellaisia pakkomielteitä, joita itselläni oli paljon lievempänä lapsena. Mm. se, ettei hän pystynyt nukkumaan huoneessa, jossa oli peilejä. Ohjelmassa terapeutti päätteli pakkomielteiden johtuvan naisen viisi vuotta kestäneestä väkivaltaisesta suhteesta. Totesin, että kyllä sitä on onnekas, kun ei ainakaan pakkomielteitä saanut suhteesta läksiäislahjaksi, jotain muuta kyllä.
Puhuin tuosta dokkarista rosen terapeutilleni ja hän totesi jo aiemmin huomanneensa, että minulla kosketuksen hyväksyminen vaihtelee. Välillä kosketus tuntuu olevan ihan OK ja välillä "katoan" kosketuksen alta. Hän kysyi, onko minussa mitään kohtaa, jota voisi koskettaa vapaasti. Mietin ja mietin ja totesin, että ei. Välillä on, mutta välillä ei. Oivalsin, että suhteessa olin nukkunutkin aina "koiran unta" ollut valppaana mahdollisten hyökkäysten varalta. Edelleen rentoutuminen on vaikeaa toisen ihmisen läheisyydessä rentoutumisesta puhumattakaan.
Valmius uuteen suhteeseen taitaa siis olla edelleen lähellä nollaa. Fyysinen läheisyys on vaikeaa, henkiseen läheisyyteen en edes usko. En ainakaan omalla kohdallani. "Salaisuus" kirjassa sanotaan, että vain ne asiat voi saada, jotka uskoo saavansa. Koska en usko rakkauteen, niin sitä tuskin kohdalleni sattuukaan. Mutta hyvä näin. Jos joskus asiat muuttuvat, niin sitten muuttuvat.
Terapia tekee hyvää, avaa silmiä ja antaa ajatuksia. Tavallaan on hyvä, että se osoittaa minulle heikkoja kohtiani. Heikot kohdat ovat ja jos alan suojaamaan niitä väärällä tavalla, niin pahimmassa tapauksessa vaara on niiden pakkomielteiden kaltaiset oireet tai joku pahempi ongelma. Pikkuhiljaa tässä eheytyy, siihen ainakin uskon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti