Mitä taas tapahtui?

Tänään oli taas päivä, joka on hyvä esimerkki useimmista. Vaikka loman lähestyessä motivaatio töiden suhteen alkaa olla tiessään, niin töissä oli mukavaa. Sain tehtyä asioita, joita piti, kävin mukavia keskusteluja mukavien ihmisten kanssa ja kun lähdin töistä, olisin voinut tanssahdella pihalla. Olin yksinkertaisesti käsittämättömän onnellinen.

Ihan puhtaasta uteliaisuudesta menin illalla tilaisuuteen, jossa puhuttiin onnellisuudesta ja tavoitteista ja niiden saavuttamisesta. Ajattelin, että tämähän on ihan turhaa, kun olen jo niin onnellinen. Oivalsin kuitenkin syyn mm. juomisen lopettamiseen. Alkoholiin liittyvistä mielikuvista oli tullut niin vastenmielisiä, että helpointa oli luopua toiminnasta (alkoholin juomisesta). Tilaisuudessa vakuutuin myös siitä, minkä olen aina tiennyt. Saan sen mitä haluan. Mutta nyt tullaan ongelmaan. Kun minä aika harvoin tiedän mitä minä haluan. On helppo sanoa haluavansa rahaa (vaikka en ole erityisen rikas, nniin talouteni on kunnossa, enkä oikeastaan tarvitse enempää), elämänkumppania (sitähän tämän ikäisen yksinäisen naisen pitäisi haluta), parempaa työtä (omani on mukavaa ja pystyn tekemään siitä koko ajan parempaa), laihtumista (eivätkö kaikki läskit sitä halua?), terveyttä (omassani ei ole mitään vikaa. MUTTA Mitkä ovat niitä juttuja, joita itse ihan oikeasti haluan?

Listailin mielessäni muutamia juttuja. Ihailua, arvostusta ja ystäviä. Arvostusta saan kyllä, mutta sitä haluaa aina lisää. Ihailuakin olen taas viime aikoina ilmassa huomannut mutta entä ystäviä? Minulla tuntuu olevan "lahja" etäännyttää ihmiset. Tai ehkä en ole riittävän kiinnostava tai hyvää seuraa siihen, että minuun haluttaisiin pitää yhteyttä. Taannoin luin lehdestä jutun naisesta, joka pohti, että jos hän lakkaisi ottamasta ihmisiin yhteyttä, kukaan ei varmaan edes huomaisi sitä. Välillä ajattelen, että se pätee minuunkin. Tiedän ettei se ole totta, mutta kuitenkin...

Takaisin tähän päivään. Lähdin tilaisuuden jälkeen pyöräilemään kotiin. Pyörähdin katselemassa vähän ihmisiä ja soitin eräälle ystävälleni. Hän ei vastannut. Kaikki nuo edellä olleet ajatukset iskivät päälle. "Kukaan ei halua olla minun kanssa". Puhelin kiinni ja kotiin murjottamaan.

Ihan hyvin olisin voinut mennä kuuntelemaan jotain bändiä, joita kaupungissa oli tänään vaikka kuinka monta. Tiesin paikan, jossa olisi ollut pari tuttuakin, jotka varmasti olisivat ilahtuneet, jos olisin liittynyt seuraan, vaan ei. Puhelin kiinni ja kotiin...

Jossain kohtaa minussa tuntuu olevan rikkinäinen kohta. Minulla ei ole epäilystäkään, siitä, etteikö minua arvostettaisi töissä tai siitä etteikö minua pidettäisi pätevänä, mutta mitä tulee yksityiselämän ihmissuhteisiin tilanne on toinen.

Story of my life, aamu ja päivä menee hyvin, mutta ilta persiilleen. Jos huomisen aloittaisi vaika torikahvilla ja kuntosalilla. Huomenillalla taas olisi luvassa mukava ilta työkavereiden kanssa, joten ()vähän parempaa olisi luvassa.

(Tuossa suluissa oli "jos", mutta kun siellä tämän päivän tilaisuudessa sanottiin, että asiat pitää esittää niin, kuin ne olisivat tosia, jotta ne toteutuvat).
Hmmm....

Huomisiltana on luvassa PALJON parempaa :D