Äiti

Tämä asia on muhinut päässä jo viikon. Siis edellisen kirjoituksen jälkeen tartuin härkää sarvista ja juttelin äidin kanssa. Juteltiin äidin masennuskaudesta, joka osui sopivasti omaan murrosikääni. Kuten olen tainnut täälläkin mainostaa, olen aina ajatellut, että lapsuuteni on ollut onnellinen. Nooh... koskaan ei ole liian myöhäistä kaivaa luurankoja esiin. Äiti mm. kertoi olleensa valtaosan minun lapsuuttani pienessä pöhnässä... siis minun äitini, josta en ikinä kuvitellut, että hän olisi koskaan juonut... Murkkuiässä taas istuttiin autossa "tarkistelemassa", että kaikki on niin kuin pitääkin. Isä siellä missä on sanonut olevansa, siskot kodeissaan yms.

Toisaalta äidin masennus selittää sen, että murrosiässä minulla oli pahoja pelkokohtauksia. Taisin olla jo 18 ennen kuin kykenin nukkumaan joka yö yksin omassa huoneessa. Ensimmäisen kerran äiti sanoi, että oli silloin ollut huolissaan ja harkinnut minun viemistäni hoitoon. Isä oli kuitenkin sanonut, että antaa olla. Nukuin siis vanhempien makuuhuoneessa sohvalla. Onneksi ko. makuuhuone oli iso, melkein pienen yksiön kokoinen, joten se oli mahdollista.

Isä usein neuvoikin minua pelkojen käsittelyssä ja niistä neuvoista on apua edelleenkin. Nykyisin en pelkää juuri mitään. Vanhempien ymmärtävä suhtautuminen antoi minulle sen turvallisuuden tunteen, joka leimasi lapsuuttani ja nuoruuttani kaikesta huolimatta. Sen aikaisissa systeemeissä pikkupaikkakunnan lapsipsykiatrian käsiin joutuminen olisi saattanut sekoittaa minut lopullisesti. MISTÄ tuli mieleen, juuri nyt se, että n. 8 vuotiaana ramppasin reumaepäilyiden takia lääkärissä. Juuri nyt tuli mieleen, että olisiko sekin ollut lopulta ÄIDIN masennuksen oireita. En nimittäin muista olleeni erityisen kipeä.

No jokatapauksessa äiti myönsi keskustelun jälkeen, että hän ehkä tosiaan suhtautuu minuun eri tavalla, kuin vanhempiin sisaruksiini. Samoin, kuin minulla on erilainen suhtautuminen äitiin, kuin muilla. Murkkuiässä otin usein äidistä vastuuta, joten kun äiti yrittää nyt olla minulle äiti perinteisessä mielessä, niin kapinoin sitä vastaan, koska meidän suhteemme ei ole sellainen. Koska minä olin aikanaan enemmän vastuussa meidän kahden hengen tiimistämme (isä oli jatkuvasti työmatkojen takia poissa). Jotenkin siis tuntuu irrationaaliselta, että äiti, joka ei aikanaan puuttunut esim. itseni vahingoittamiseen tai yhtään mihinkään, yrittää nyt varoitella ja huolehtia.

No asia saatiin kuitenkin selvitetyksi. Ja sen miesasian suhteen, äiti sanoi, että hän vain tuntisi olonsa huojentuneemmaksi, kun minun ei tarvitsisi olla yksin. No jaa... yksinolo ei ole minulle ongelma, kun en koe olevani yksinäinen. Olisihan se mukavaa, jos olisi joku spesiaali elämässä, mutta ilmankin tulee toimeen.