Filantropiaa ja äiti angstia

Tein tänään jotain aika hassua. Eräs tuttavani, yksinhuoltaja äiti on asunut kämpässä, joka lievästi sanottuna on kelvoton. Sosiaalitoimisto yms. eivät kuitenkaan ole suostuneet tätä tunnustamaan ja nyt sitten, kun uusi, edullisempikin kämppä olisi löytynyt, niin sosiaalitoimisto veti vuokratakauksen viime metreillä pois. Viiden sentin silminnähtävä homekerros ei kuulema ollut riittävä todiste nykyisen asunnon kelvottomuudesta... No kaverilla oli hätä. Uuden asunnon vuokraaja oli säätiö, jolle piti olla henkilötakaajat tai rahana kaksinkertainen takuuvuokra. Kaverilla siis oli yhteen kertaan se takuuvuokra ja yksi takaaja. No sovittiin, että minä toimin takaajana. Takuuvuokra on minun tililläni ja saan siitä korot. Asiasta tehtiin luonnollisesti kirjallinen sopimus.

Sopimushan on minulle edullinen. Mikä minua ihmetyttää on se, ettei juuri kukaan tämän kaverini hyvistäkään ystävistä "uskaltanut ottaa riskiä". Siis mitä riskiä? No jokatapauksessa pohdin itsekin tätä asiaa viikon verran. Totesin, että kun minulla on kerran mahdollista auttaa mukavaa ihmistä, joka apua tarvitsee, niin miksi en sitä tekisi? Mieluummin näin, kuin niin, että syytäisin rahojani jollekin anonyymille avustusjärjestölle.

No filantropia loppuu sitten siihen, kun olen tekemisissä äidin kanssa. Jotenkin tuntuu, että se vartavasten haluaa pahoittaa minun mieltäni. Jopa siskoistani se, joka on tähän asi ollut sitä mieltä, että vika on minussa, huomasi asian. Hän sanoi, että äitu muuttuu heti kontrolloivammaksi ja aggressiivisemmaksi, kun minä olen paikalla. Kesällä, kun äiti oli sairaalassa ja nähtiin päivittäin, välit olivat jo hetken aikaa paremmassa kunnossa. Nyt on palattu keväiseen... Keväällähän äiti laukaisi legendaarisen kommenttinsa: "mutta silloinhan sinulla oli sentään mies". Viitaten siis narsistiseen, alkoholisoituneeseen ja väkivaltaiseen exääni. Joka siis on kuitenkin äidin mielestä parempi, kuin se, että minä olen yksin... Saapa sitä sitten ihmetellä, miksi kestin sitä paskaa kuusi vuotta. Antaahan päivittäinen turpiinsaanti, haukkuminen ja alistaminen huomattavasti enemmän "turvallisuutta", kuin yksin olo... Hyvä, että nykyisin kykenen äitini mielestä työni hoitamaan, kun ei ole sitä miestä... ja uuden asunnonkin kanssa äiti jaksaa olla hämmästynyt, kun en sitä pilannut, vaikka ei ollutkaan miestä katsomassa päältä.

Olisiko liikaa pyydetty, että äiti hyväksyisi minut sellaisena, kuin minä olen silloinkin, kun kaikki ei ole perseellään? Että äiti edes joskus olisi minusta ylpeä? Missä on itsenäinen äitini, joka ei isältä juuri tekemisiinsä lupia kysellyt? Miksi sellainen elämä sopi hänelle, mutta ei minulle? Miksi minun ihmisarvoni mitataan vain siinä, että minulla on kaksi epäonnistunutta avioliittoa?