Tällä viikolla on tullut taas esiin asioita, joita on vaikea jakaa kenenkään kanssa. Kävin tuossa viikolla mutkin Helsingissä ja satuin samaan ratikkaan "alan miesten" kanssa. Liekkö olivat aamutuimaan yömajalta lähteet. Heitä taisi olla peräti viisi tai kuusi porukassa. Jutut keskittyivät linnareissuihin, väkivaltaan, kavereiden linnareissuihin... Jutuissa oli mukana huumoriakin. Tajusin yhtäkkiä tuntevani oloni tavattoman kotoisaksi. Ei tyhjän aikaista raavastelua, vaan asioiden toteamista. Tunsin oloni kotoisammaksi, kuin asemalla kahvilla istuessani.
Outoa sinällään, en juuri ole koskaan liikkunut itse sellaisten ihmisten seurassa ja perhetaustani on hyvin keskiluokkainen. Toisaalta taas äidin puolella sukua on joitain venkuloita ollut, joten liekkö siellä enon ja serkkujen muistot vaikuttavat. Ehkä enovainaan muiston takia pidän tatuoituja miehiä turvallisina :D
Mietin, että mitä olisi tapahtunut, jos olisin aikanaan kohdannut jonkun oikean kriminaalin, enkä vain sellaista, joka sattui vain hengaamaan niissä porukoissa (1. exä) tai wannabeetä (2. exä).
Viimeisimmän ihmissuhdevirityksen (kesti viikon =kahdet leffatreffit) kohdalla totesin, että vaikka toinen oli valmis hyväksymään tuon minun viimeisimmän elämäni (ko. henkilö tuntee exäni), niin jotenkin oli vaikeaa puhua kaukaisemmasta menneisyydestä. Siitä, että olen tuntenut aika epämääräisiä tyyppejä. Mahdollisen tulevan ihmissuhteen suurin ongelma on se, että toinen hyväksyisi minut kaikilla tasoilla. Tai hyväksyntä ei riitä, pitää kyetä kohtaamaan.
Viime aikoina olen käsitellyt ensimmäistä eroani ja isän kuolemaa. Kaksi minulle hyvin tärkeää ihmistä hylkäsi minut samoihin aikoihin. Ainakin nyt tajuan niin kokeneeni, vaikka pitkäänhän se kesti tunnustaa, että tosiasiassa ensimmäinen mieheni jätti minut, joka en ollut asiaan lainkaan valmistautunut, kunhan niihin aikoihin muuten kipuilin itseni ja suhteemme kanssa.
Viimeisimmän exän kohdalla on noussut esille pieniä, mutta isoja juttuja takaumina. Esimerkki: Tässä joku aika sitten minut määrättiin koulutuksessa samaan ryhmään kahden miehen kanssa. Kirjoitin ryhmäläisten nimet ylös. Iso juttu? Kotimatkalla tajusin, että entisessä elämässä olisin ollut siinä vaiheessa kauhuissani. Entä jos mies saa tietää, että olen ainoa nainen kolmen hengen ryhmässä? Jos hän olisi löytänyt muistiinpanon, niin en olisi sinä yönä saanut nukkua. Sitä h-alkuista sanaa olisin saanut kuulla. Aamulla olisin ollut ihan rikki
koulutuksessa ja pelännyt omaa varjoanikin. Viikonloppu olisi sitten mennyt ryypätessä miehen kanssa ja kuunnellessa solvauksia ja hyvin suurella todennäköisyydellä riita olisi mennyt fyysiseksikin, tavalla tai toisella. ("vittu, jos niille annoit, niin annat nyt h**ra mullekin").
Töissä minusta tuntuu hassulta, että työkaveri miettii ihan itse, että haluaako lähteä työporukan kanssa muutaman päivän reissulle. Kuulema tarvitsee kotona vain ilmoittaa... käsittämätöntä. Vaikka niinhän mekin teimme ensimmäisen mieheni kanssa. Miten muutama vuosi voi muuttaa ihmisen näin täysin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti