Olen jo kauan sitten tehnyt tilejä selväksi työn kanssa. En todellakaan anna 110% itsestäni. Annan sen verran, että työnantaja ja ihmiset, joiden kanssa työskentelen pysyvät tyytyväisinä. Töitä en tuo kotiin siinä mielessä, että erityisesti vatvoisin työasioita, mutta.... Kun muu elämä on aika olematonta. Lähinnä työtä ja "työperäisiä" harrastuksia (joista muuten taas yhden uuden osalta laitoin tänään hakemuksen menemään). Yhtälöön kun lisää vielä sen, ettei kotona ole odottamassa puolisoa, lapsia tai edes lemmikkieläintä, niin yhtälö on valmis. Koko elämä pyörii työn ympärillä tavalla tai toisella.
En ole koskaan ajatellut olevani erityisen uraorjentoitunut, mutta näyttää pahasti siltä, että siihen suuntaan olen jotenkin ajautunut. Sen sentään nykyään tunnustan, että olen kunnianhimoinen ja pidän vallasta. Vallasta ja sen viihdyttävyydestä kirjoitan varmaan joskus enemmänkin. Mutta toisaalta kunnianhimo ja liika työorjentoituneisuus yhdessä eivät välttämättä toimi. Elämän pitäisi olla tasapainossa.
Sanotaan että työn, oman ajan ja perheeseen/parisuhteeseen käytetyn ajan pitäisi olla oikeassa suhteessa keskenään. Useimmat sinkut kai sanovat, että tuon "perhe" osaston voi ruksia pois. Itse lasken "perhe" elementtiin kuitenkin myös läheisimmät ystävät ja tietenkin oman lapsuudenperheen kaikkine lisäyksineen (sisarusten puolisot ja lapset ja heidän lapsensa...). Siitäkin huolimatta miulla paitsi ajallisesti, niin myös muuten työ on selkeästi kaikkein suurin. Työ vie siis aikaa, myös ajatuksia. Huomaan vapaaåpäivän aamuna herätessäni, että joku työhön liittyvä asia on heti mielessäni. Pohdin niitä lenkillä ja oikeastaan aina.
Yksinäisille sanotaan usein, että "hanki elämä". Minullahan kyllä on elämää ja jonkun silmissä elän kadehdittavan vauhdikasta elämää. Minulla on kuitenkin nyt tavoitteena oikeasti "hankkia elämä", siis sitä omaa elämää, joka ei liittyisi työhön. Muutama vuosi sitten kaveri tuumasi, että jos töistä tullessa kotona odottaa oksentava lapsi, niin ei paljon töitä mieti. Enkä minäkään miettinyt töitä kotona silloin, kun entisessä parisuhteessa kotona odotti juova mies. En nyt ajatellut hommata sairastavaa lasta tai (taas uutta) luonnevikaista miestä (tai koiraakaan...), mutta jotain tarttis tehrä.
Työ on kivaa, siksi kai minä noita hommia teenkin, mutta siitä pitäisi päästä irtautumaan muulloinkin, kuin pidemmillä lomilla. Mitä se muu voi olla? Jooga on nyt vallannut pikkuisen nurkan elämästä, yritän käydä siellä vähintään kerran viikossa. Valokuvauksesta jo sanoinkin (kotiläksyt valokuvauskurssille on vielä tekemättä). Keikoilla käyntiä voisi lisätä (nyt taitaa tulla kaksi keikkaa parin viikon sisällä). Mutta tuntuu siltä, että se, mitä ihan oikeasti tarvitsisin tasapainottamaan kuviota, ei ole ne omat jutut, vaan ongelma on tuolla "perhe/parisuhde" saralla. Ihan tästä syystä olen miettinyt, että pitäisikö minun muuttaa lähemmäksi omaa "perhettäni". Käytännössä siis lähemmäksi minulle tärkeää ystäväperhettä ja samalla lähemmäksi omia sukulaisiani. Toki olen miettinyt myös parisuhdetta, mutta vaikka sellainen kohdalle sattuisikin, niin ratkaisisiko se ongelmiani? Omalla kohdallani parisuhteet ovat yleensä tuoneet vain lisää ongelmia.
Onko ratkaisu löytää joku, jonka kanssa paeta pahaa maailmaa vai käykö niin, että vaikka suhde löytyisi, niin maailma tavoittaisi silti? Onko parisuhteen tarjoama helpotus maailmantuskaan pelkkä kaunis harha?
The Sisters Of Mercy - Temple Of Love (Feat. Ofra Haza)
https://www.youtube.com/watch?v=TMETa77dUrg
https://www.youtube.com/watch?v=TMETa77dUrg
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti