Matkalla

Olen yksin reissussa "määmatkalla", kuten Henrika Rönkkönen (http://henriikkaronkkonen.blogspot.gr/2015/01/maamatka-sopii-erityisesti-ihan.html) ja moni muu nykysinkku sanoisi tai jos ei sanoisi, niin ajattelisi käsitteellisesti samaa asiaa kuitenkin.

Nautin tässä ihan itsekseni aamiaisen melkein autiolla hiekkarannalla. Vaihtoehtojen ois ollut. Ystävät pyysivät seuraansa, mutta päätin tulla tänne yksin. Mukava fiilis. Sitten mietin, olisiko kokemus parempi jaettuna. Tulin siihen tulokseen, että ei. Ehkä itsekästä, mutta en edes haluaisi jakaa tätä hetkeä.

Hotellipoika osoitti, että tässä hotellissa arvostetaan myös yksin matkustavia. Hyvä palvelu ja vielä sydämenmuotoon taiteiltu pyyhe koristeltuna ruusun terälehdin.

<3 p="">

Lentokoneessa luin lehtijutun, jossa parisuhteessa elävä toimittaja oli lähtenyt yksin "retriittimatkalle" ollakseen parempi äiti ja kumppani. Yksin matkustaminen sopii kyllä ihan kaikille parisudestatuksesta riippumatta, mutta miksi yksinmatkustava sinkku on säälittävä ja yksinmatkustava perheenäiti saa breikin arjesta, rentoutuu ja muuttuu paremmaksi ihmiseksi? Vai onko tämä vain taas niitä ajatuksia, jotka eivät lopulta ole edes omiani, vaan joita kuvittelen "kaikkien" ajattelevan? Jalostaako yksin reissaaminen? Ruotsalaisen matkaoppaan kanssa vierähti tovi jutellessa. Hänen mielestää yksin matkustaminen on ihan parasta. Tulee juteltua ihmisten kanssa, nähtyä asioita ihan uudella tavalla, eikä pääse pakenemaan maailmaa "tuttujen ihmisten kuplaan". Toki ainakin minä välillä reissussa pakenen ihan muutenvaan omaan kuplaani. On ihanaa olla matkalla itsekseen, siinä tulee omanlaisensa meditatiivinen tila. Eikä sillä ole tekemistä sen kanssa, onko kotona ketään odottamassa vai ei.

(ei edes sitä yli 40v sinkkunaisen yleisintä ystävää, eli kissaa)

Muiden ihmisten tarkkailu on minusta aina ollut mukavaa ja olen myös tykännyt kuvata muita ihmisiä. Voi miettiä, millainen tarina ihmisen/ihmisten takana on ja myös sitä, nauttiiko hän yksinolostaan vai ei.

Muita ihmisiä katsellessa voi itse valita kiinnittääkö huomionsa enemmän niihin "kaikkiin muihin", jotka kulkevat pareina, vai niihin muihin yksinäisiin, joita heitäkin on loppujen lopuksi aika paljon. Eikä jokainen pariskunta näytä suunnattoman onnelliselta. Tosin monien pariskuntien katselemisesta tulee hyvälle tuulelle. 

Matkaani mahtui myös vaellus Samarian rotkossa. Näytti siltä, että ainakin meidän bussissamme olin ainoa yksin vaeltaja, tosin matkalla tuli vastaan pari muutakin. Vaeltaminen on aina ollut minulle stärkeää ja vasta viime vuosina olen uskaltanut tehdä sitä yksin. Aviomies nro 1 oli monessa asiassa huono puoliso, mutta erämaassa pääasiassa hyvä vaelluskumppani (paitsi, jos tupakat sattuivat loppumaan). Vasta viime vuosona olen alkanut lähteä myös erämaahan yksin. Samarian vaellus oli rankka, mutta toisaalta (toisin, kuin Suomessa), oppaat ja puistonvalvojat pitivät yksinäistä vaeltajaa silmällä.

Tällä omalla määmatkallani on ollut kivaa. Olen toki huomannut, että pariskuntia katsellessa aina välillä iskee haikeus (Kuten Sonja Huhtaniskakin omassa lehtijutussaan kertoo http://www.lapinkansa.fi/vapaalla/poyta-yhdelle-lappilainen-sinkku-etsi-onnea-venetsiasta-ja-yllattyi-perusteellisesti/), mutta pääasiassa mitään totaali masennusta ei ole tullut. Ylipäätään olen hämmästellyt sitä, kuinka onnellinen olen nyt ollut tämän syksyn alavirekauden jälkeen. Loppujen lopuksi yksin matkustamisen huonoin puoli on se, että itsestään ei oikein helposti saa kuvia, joten sitä on tullut kuvattua aika paljon omia varpaita :)