Tällä viikolla jouduin luopumaan yhdestä lapsuuden unelmasta menneisyyteni takia. Pikkutytöstä lähtien olen tuntenut vetoa yhteisten asioiden hoitamiseen ja sen myötä ja varsinkin erottuani exä nro 2:sta olen myös hakeutunut sellaisiin tehtäviin. Huonoina päivinä sanon sitä toisten paskan lapioimiseksi, parempina päivinä se on parasta mitä tiedän. Saada muutoksia aikaan ja aidosti vaikuttaa asioihin.
Mitä sitten tapahtui. Voisi kai sanoa, että työni on huomattu ja saanut arvostusta. Hienoa sinällään. Sitä myötä minulle tarjottiin mahdollisuutta pyrkiä vielä isompiin saappaisiin. Paljon isompiin. Mitään takeitahan siitä ei olisi, että todella olisin pyrkimistä pidemmälle päässyt, mutta silti. Samalla prosessi olisi avannut minulle paljon muitakin ovia. Mutta... Niin MUTTA....
Kaikkiin asioihin sisältyy julkisuutta, toisiin enemmän, toisiin vähemmän. Tähän enemmän. Siinä määrin, että jo pelkkä prosessiin lähteminen olisi tarkoittanut ainakin nimen esillä oloa eri foorumeilla. Foorumeilla, jossa se näkyisi exällenikin. Ja vaikka sinällään olisi mahdollista, ettei exä itse asiaa huomaisi, niin joku hänen tuttavansa enemmän kuin todennäköisesti kertoisi, mitä hänen ex vaimonsa suunnittelee.
Menneisyyteni ei ole kaunis, eikä se missään tapauksessa kestäisi sitä, että sieltä tongittaisiin kaikki törky, mitä sieltä löytyy. Olen luottanut vääriin ihmisiin, uskonut hyvää ihmisistä, joissa ei sitä hyvää ole ollut ja ennen kaikkea itse tehnyt sellaisia typeryyksiä, joista en suuremmin ole ylpeä. Toki olen muuttunut. Siitä kuuden vuoden ajanjaksosta, jonka vietin henkilökohtaisessa helvetissäni, olen muuttunut paljon. Toivottavasti parempaan suuntaan. Tehtyjä asioita ei saa tekemättömiksi ja menneisyydessäni on ihmisiä, jotka mielihyvin repisivät ne asiat esille, joko saadakseen muutaman ylimääräisen euron tai ihan vain siksi, että haluavat vahingoittaa minua.
Kyynistä? Jep onhan se. Julkisuutta tavallaan työnkin puolesta tutkiskelevana, tiedän että oikeanlaisella toiminnalla voisin torjua vihamielisten ihmisten hyökkäykset. Mutta en taida olla siihen vielä valmis.
Joskus "ein" sanominen on helpottavaa. Tällä kertaa se sattui. Ja sattuu edelleen. Huolimatta, että useamman kyselyn jälkeen lopullinen vastaukseni oli. "Kiitos luottamuksesta. Vaikka asia kiinnostaakin, niin tällä hetkellä elämäntilanteeni on sellainen, etten voi lähteä mukaan :) " Jep.
Blogin otsikko viittaa Margit Sandemon kirjaan "Pienet miehet, pitkät varjot". Kirjan kuvauksen voi lukea vaikka täältä: http://www.risingshadow.fi/library/book/1159-pienet-miehet-pitkat-varjot
Kenen syytä itselle tapahtuvat pahat asiat lopulta ovat? Miksi joillain ihmisillä on valta vaikuttaa vielä vuosien ja jopa sukupolvien ylitse? Jääknasan tarina ei ehkä ole parasta mahdollista kertomakirjallisuutta, mutta tarinoissa on kosketavuutta.
Mutta toisaalta Lun Yutang sanoo "When small men begin to cast big shadows, it means that the sun is about to set." Ehkä tämä tarkoittaa vain sitä, että eräs aikakausi on lopuillaan ja pian varjot katoavat ja alkaa uusi jakso.
Olen pahoillani, että pelko mahdollisesta julkisesta 'ryöpytyksestä' estää urallasi etenemisen....ja toisaalta, ymmärrän sen täysin - en itsekään pystyisi ottamaan vastaan julkista työtä tai mitenkään olemaan julkisuudessa sen pelon vuoksi, että tietyt asiat tulisivat ns. kansan riepoteltaviksi. No, en ainakaan vielä :)
VastaaPoistaHyvä kirjoitus ! Täytyy pistää tuo kirja mieleen.
Mennyt on mennyttä ja hyvä niin. Nyt tässä on jo jaloillaa, mutta ei ehkä vielä ihan niin tanakasti, että ihan kaikkeen uskaltaisi alkaa. Menneisyys muokkaaa meitä, hyvässä ja pahassa. Jotkut sillat on poltettu pysyvästi ja jotkut ovet laitettu lopullisesti kiinni. Onneksi kuitenkin aina tulee uusia mahdollisuuksia ja tilaisuuksia, joihin menneisyys ei vaikuta.
VastaaPoista