Marraskuu on musta hauta, elikkä takaisin blogiin...

Jotenkin tuntuu, että asenne blogin jossain vaiheessa siihen, että piti aina olla kirjoitettavana jotain SUURTA ja HIENOA. No elämä nyt on sellaista mitä on, ja monesti tapahtumat menee sellaista tahtia, ettei sitä juuri kirjoittaan ennätä. Mutta nyt, ihan vaan oman kirjoitustaidon ylläpitämiseksi ryhdistäydyn ja alan kirjoittelemaan ainakin kerran viikossa (kuuluisia viimeisiä sanoja, ennen kuin blogi vaimenee ikuisuuksiksi).

Blogin otsikko on lainattu Reijo Mäen romaanista. Oman elämäni marraskuu ei ole kansainvälistä rikollisuutta, vaan ihan muuten vain vuoden pahin kuukausi. Ei masennuksen takia (syysmasennus on aikaisemmin), vaan siksi, että marraskuussa yleensä teen liikaa töitä. Niin tänäkin vuonna. Perjantaina olin aiheesta jopa esimiehen "puhuteltavana". Työt, toiset työt ja tänä vuonna jopa kolmannet työt pitävät kiireisenä. Kysymys "mitä harrastat" saa kyynisen hymyn esille... Työntekoahan minä näin talvisaikaan "harrastan".

Zella minut kuulumisten kyselyllä herätti taas ruususen unesta. Mitä minulle kuuluu? Siis mitä MINULLE kuuluu. Kesä oli ihana, kuten kesät aina. Ihania ihmisiä, ihania matkoja, ihastumisia, nollasta sataan ja takaisin. Ei mitään vakavaa, ei edes mitään sinne päin. Sivustakatsoja on saattanut pitää kesääni kovinkin hurjana, kun joka lauantai erilainen urheiluauto poimi kyytiin, mutta ne retket johtivat pahimmassa/parhaassa tapauksessa kahville, jäätelölle tai syömään. Sen intiimimmäksi mikään ei mennyt. Ja joo... kesän suurin hullaantuminen (myyn omaisuuteni ja lähden tyypin luokse) kohdistui ihmiseen, jonka kanssa ei käyty edes kahvilla (tyypillistä minulle).

Syksy on ollut vastoinkäymisiä, asunnon remppa ei mennyt ihan kuin strömssössä, joskaan ei nyt ollut ihan katastrofikaan. Pieni budjetinylitys ja muutenkin yli kuukauden aikataulun venyminen viikolla oli aika kohtuullista, kun kuitenkin jouduttiin putsailemaan homettakin pois. Auto hajosi ja saatiin korjattua. Selkä petti, mutta nyt on taas kunnossa. Molemmat jalat on enemmän tai vähemmän sökönä edelleen (tänään tosin urheasti lenkillä jopa otin pieniä juoksuspurtteja, ihan sama, kun sattuu joka tapauksessa).

Pahin masennuskausi on toivottavasti ohi, vaikka mietinkin töitätehdessäni, että miksi vitussa minä teen töitä, ylläpitääkseni elintasoa, jonka tarvitsen vain, jotta jaksaisin töissä.

Mutta edistymistä on havaittavissa. Exän katoaminen kaupungista on saanut hänet katoamaan myös mielestä (nyt en siis puhu siitä keväisestä suhteesta). Fyysinen  kunto on parempi, kuin aikoihin (huolimatta noista vammoista). Henkinen tasapainokaan ei heitä ihan niin suurta häränpyllyä, kuin joskus ja ymmärrän, että tunne-elämäni nyt vain on aaltoliikkeessä.

Summa summarum... kuuluu hyvää. Ja jos otsakkeen kirja kiinnostaa, niin siitä voi lukea täältä: http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Aateos_36710 Mukava dekkari vaikka näin alkutalven ratoksi.