Luin tuossa vanhoja päiväkirjoja verestääkseni muistoja. Tai oikeastaan siksi, että en todellakaan muistanut mitä oikein oli muutamina menneinä Joulun ja Uuden Vuoden tienoona tapahtunut.
Viimeisimmän avioliiton ajalta tekstit olivat karua luettavaa. Miten ihmeessä en älynnyt lähteä? Miksi ihmeessä syytin itseäni riidoistamme? Kuinka helvetissä olen kyennyt kiskomaan niin paljon viinaa?
On paljon asioita, joista voin olla kiitollinenkin. Löysin merkinnän siitä, kun tapasin erään nykyisistä parhaista ystävistäni. 8.1. 2004 oli se päivä. Sain myös lukea siitä, kuinka perhe ja ystävät ottivat minut eron jälkeen huomaansa. Ensin siskon porukat auttoivat muutossa, äiti majoitti muutamaksi päiväksi ja sitten olikin joka päivä joku auttelemassa järjestelyissä, kauppaostoksissa tai ihan vain kaverina elokuvissa. Viikko muuton jälkeen olin ystäväni kanssa leffassa ja muistan tunteneeni äärimmäistä helpotusta ja onnea. Puhumattakaan työkavereista, joiden avulla kestin viimeisen viikon ennen muuttoa, kun kaikki oli romahtanut.
Olen kiitollinen siitä, että se hämärtynyt käsitys omista rajoista, joka päiväkirjoista heijastuu on muuttunut selkeäksi varmuudeksi siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Käsitykseksi siitä, että jos joku asia ei minusta tunnu oikealta ja hyvältä, niin siihen ei ole pakko suostua parisuhteen takia. Olen kiitollinen eksälle siitä, että tiedän millaista ihmissuhdetta en enää ikinä halua. Olen myös kiitollinen siitä, että viimein uskallan myöntää ne asiat, joista hänessä pidin ja joita arvostin (kyllä niitäkin oli).
Päiväkirjojen selailu auttoi minua tajuamaan sen, kuinka äärettömän kauas minä olen päässyt siitä, mitä silloin oli. Nykyisin saattaa joskus olla hieman ahdistunut, väsynyt tai alakuloinen olo. Silloin oli koko ajan. Käsittämätön syyllisyys ja itseinho mustasi koko elämän. Ehkä minun pitää olla armollinen silloiselle itselleni. Siinä tilassa varmaankin osin tunsin ansainneeni kaiken sen, mitä sain osakseni. Työ, opinnot, parisuhde ja äitipuolenaolo veivät energiaa ja huomiota niin, että ei todellakaan ollut mitään mahdollisuutta edes ajatella, että asiat voisivat olla toisin. Ihminen, joka elää kotonaan käytännössä helvetissä vei kiitettävästi ennätysajassa loppuun akateemiset opinnot, teki työtä, josta sai positiivista palautetta tuntuu ihan käsittämättömän vahvalta. Olinko se ihan oikeasti minä?
Elämäni ei ole täydellistä, mutta olen alkanut taas unelmoida. Olen oppinut olemaan kiitollinen jokaisesta päivästä jaa huomannut, että kiitollisuus on ihan todella avain onnellisuuteen. Miksi valittaa siitä, että ei ole enempää ystäviä, kun voi olla kiitollinen niistä, ketä on. Miksi valittaa sitä, että ei ole elämänkumppania, voi olla kiitollinen siitä, että ei ole todella huonoa sellaista. Asunto voisi olla isompi ja tarjota enemmän, mutta ainakin minulla on ihan oma kotoisa koti. Ruho voisi olla hoikempi, mutta olen kiitollinen, että se on terve ja toimii ja on se ruhoksi ihan nättikin, noin olosuhteet huomioon ottaen :D
Vuosi 2013 alkaa siis kiitollisuuden merkeissä. Uuden Vuoden lupaukseksi annan, että yritän elää enemmän ja arvostella itseäni vähemmän ja arvostaa enemmän.
Ongelmien keskellä rämpiessä on vaikea nähdä selkeästi, se tapahtuu varmaan jokaiselle joskus elämässä. Oppia ikä kaikki, kuten sanotaan. Kiitollisuus on hyvä asenne, itsekin yritän aina muistaa olla kiitollinen kaikista ihanista asioista, joita yleensä pitää itsestäänselvyytenä. Vaikka eivät todellakaan ole sellaisia. Niinkin yksinkertaiset asiat kuin raikas ulkoilma iholla ja sinisen taivaan näkeminen ovat monille mahdottomia kokea eri syistä. Tai päivä ilman fyysistä kipua. Usein ne oikeasti hienoimmat asiat ovat vielä ilmaisia ja ne huomaa vasta kun ne menettää.
VastaaPoistaNäinhän se on, kiitollisuus on elämän kantava voima varsinkin jos uskomme Rhonda Byrneä ja miksipä häntä ei uskoisi :) Parhaat asiat ovat tosiaan ilmaisia ja sellaisia, joita on helppo pitää itsestäänselvyyksiä. Siinä mielessä olen kiitollinen menneelle, että en enää pidä kaikkea itsestäänselvänä. Suunnaton vapauden tunne tulee pelkästään kaulaliina kutmesta, joka on "levällään" sohvan vieressä. Ei olisi onnistunut entisessä elämässä.
VastaaPoistaUskon siihen, että elämän vastoinkäymiset ja muutkin kokemukset on tarkoitettu siihen, että niistä oppisi jotain. Siksi oma menneisyytenikin on minulle arvokas, olen oppinut siitä paljon. Missään nimessä en haluaisi elää sitä uudelleen, mutta kokemuksena en vaihtaisi sitä poiskaan. Antoihan se minulle syyn olla kiitollinen pikkuasioista.