Kerettiliäisiä ajatuksia

Tapasin tässä joku aika sitten naisen, joka eli hyvin samanlaisessa suhteessa kuin minä ennen. Varsinaista fyysistä väkivaltaa hän ei tosin (vielä) tunnustanut olevan, mutta samassa tilaisuudessa oli myös hänen miehensä ja käytös oli harvinaisen tuttua. "Tuuppa tänne.... tuu nyt tänne... mulla on asiaa" ja asia oli "v***n h***a". Nainen kertoi miehen myös mm. lukinneen hänet ulos heidän yhteisestä kodistaan yms. No porukassa sitten naisissa setvittiin asiaa. ihmeteltiin miten niin fiksu ja kaunis nainen siihen alistuu ja hän kertoi avoimesti suhteen epäkohdista ja välillä itkikin. Muutamat ihmettelivät, miksi hän ei vain pakkaa kamppeitaan ja lähde. Minä tavallaan ymmärrän hyvin miksi ei. Kun se mies on kuitenkin tavallaan "niin ihana". Harvinaisen tuttua.

Nyt sitten tullaan siihen kerettiläiseen osuuteen. Siihen, joka aikanaan sai minutkin havahtumaan siihen. Niin kauan, kun nainen saa ystäviltä, tuttavilta ja satunnaisilta tapaamisiltaan ihmisiltä myötätuntoa ja voivottelua ("on kyllä kauheaa") homma ei etene. Jos muutkin suhtautuvat asiaan niin, että nainen on uhri, niin se ruokkii uhrin asennetta ("voi minua, kun joudun elämään tätä helvettiä"). Mutta kyseessä on kyseisen ihmisen oma valinta. Hän ei ehkä helposti sitä myönnä sitä ("minunko vikani on, jos mies on hullu?"), eikä välttämättä edes itse tajua sitä. Itsekään en tajunnut asiaa. Uhrina on helppo olla. Sitä ei silloin tarvitse ottaa vastuuta omasta hyvinvoinnistaan, kun joku toinen takaa pahoinvoinnin ("Kauheaa, jos lähdenkin tästä ja minulla on sittenkin vielä ihan paskaa?"). Omasta elämästä vastuunottaminen on yllättävän rankkaa, jos on tottunut sälyttämään vastuun toiselle. Samalla kun joutuu kohtaamaan myös sen, että ehkä omassakin toiminnassa on jotain korjattavaa. Tai siis kyllähän sen tietenkin seurassa ääneen sanoo ("no se on tommonen paska, mutta olen minäkin aika paskamainen, joten siksikään en lähe"), mutta sisäinen ymmärrys on ihan eri asia.

Ajatus siitä, että on itse valinnut elämän, jossa elää kumppanin kanssa, joka huorittelee, haukkuu, alistaa ja jopa lyö on yllättävän vaikeaa. Sen myöntäminen, että MINÄ IHAN ITSE teen tämän itselleni. Ratkaisu ei ole siinä, että toinen ihminen muuttuisi, vaan siinä, että minä IHAN ITSE totean, että onhan se ihan kiva mies (nainen, kumppani) n. 5% ajasta, mutta muuten täysi paska, pakkaan kamppeeni ja lähden ottamaan vastuun omasta elämästäni. Kuulostaa harvinaisen yksinkertaiselta, mutta kokemuksesta tiedän. ettei se aina ole sitä. Pitää ymmärtää, että on ansainnut sen, että on ihan sataprosenttisesti oikeutettu hyvään elämään. Selitys siitä, että "jokaisessahan on huonot puolensa" ontuu. Kuitenkin on pikkasen eriasia, jos kumppani mässyttää syödessään, pitää virttyneitä kalsareita tai  nauraa elokuvassa väärissä paikoissa. Toki tiedän, että on ihmisiä, jotka mieluummin ottavat sitten kotona turpiinsa, kuin menevät teatteriin kaverin kanssa, jolla on huonot vaatteet. Mutta se on VALINTA ja pitää ymmärtää, että se on valinta.

Kenellekään "ei vain satu", että ottaa kuusi vuotta turpiin tai viisitoista vuotta. Joka ikinen kerta, kun lyönnin tai känniraivarin jälkeen siihen jää, niin se on päätös. Selitys "minä vain ajauduin tähän" on huono, vaikka itsekin sitä olen käyttänyt. Eräs hyvin tuntemani nainen, joka elää myös tuollaisessa suhteessa sanoo, että ei oikein osaa tehdä omaa elämäänsä koskevia päätöksiä. Hänestä ero on kuitenkin iso päätös. Mutta hän ei näe sitä, että myös suhteessa pysyminen on iso päätös, joka ikinen päivä. Se saattaa olla helpompi päätös siksi, että juuri eilen teki samanlaisen päätöksen jäädä. Päätökset, jotka eivät näytä päätöksiltä tulkitaan ajautumiseksi. Mutta silti kyseessä on oma valinta.

Miksi sitten nyt tästä avaudun? Siksi, että se tapaamani ihminen muistutti minua viitisen vuotta sitten. Muistutti itseasiassa hyvin paljon sitä mitä olin silloin. Tosin minä saatoin selittää sitä "on se ihan mukava mies" silmä mustana. Minä en tajunnut, että tein joka päivä valinnan tuhota itseäni, itsetuntoani, elämääni. Vasta oikeat kysymykset avasivat silmäni. Tajusin, että olin tehnyt valinnan, ISON valinnan, mutta saation tehdä myös toisenlaisen valinnan. Kun valitsin lähtemisen, se oli hyppy tuntemattomaan. ja vähän pelottavakin. Vähän kuin vankilasta vapautuminen. Mitä ihmettä minä nyt teen kaikella vapaudella, ajalla ja rahallakin, joka minulle jää. Mutta niimpä asiat on vaan järjestyneet. Elämästä on tullut käsittämättömän ihanaa ja minulle on auennut maailma, jonka kaltaisesta saatoin korkeintaan uneksia. Ja kaikki vain siksi, että uskalsin ottaa vastuun omasta elämästäni ja omista valinnoistani ja valita toisin, kuin olin valinnut aikaisemmin.

Jatkossa jos joku tulee valittamaan minulle paskasta suhteesta, en ala kauhistelemaan puolisoa/kumppania ja tämän käytöstä, vaan kysyn, että miksi ihmeessä sinä teet tuon itsellesi. Ei edes, miksi annat tehdä niin itsellesi, vaan miksi ihan itse teet niin itsellesi.

J.K.
Elämä on valintoja ja yllättäen eteeni on tullut mahdollisuus ostaa unelmieni asunto. Tämäkin valinta ja päätös jännittää, muta teen sen joka tapauksessa ihan itse. Vielä en tiedä mitä asian suhteen päätän, mutta se on varmasti minun ihkaoma valintani :)