Näyttää siltä, että tässä bloggailussa on taas sellainen vaihe, että kunnyt postauksiin on ollut liian suuri. Milloin on ollut olo sellainen, että ei ole halunnut vain ulista omaa huonoa oloaan ja toisinaan ajatuksen pätkät ovat olleet niin onnettoman pieniä, ettei niitä ole jaksanut pidemmälle kehitellä. Pitäisi vain muistaa, että eihän näiden niin pitkiä ja tarkkaan harkittuja tarvitsisi olllakaan.
Iso virstanpylväs on sitten ohitettu. Ja ikää kuvaavan numerosarjan perässä on vaihteeksi nolla. Kymmenessä vuodessa on tapahtunut todella paljon. Erosin ensimmäisestä aviomiehestä, "löysin" toisen, olin naimisissa, erosin ja olempa ennättänyt tässä viettää sinkkuelämääkin. Ohessa opiskeltu yksi ylempi korkeakoulututkinto, yhdet ammatilliset erikoistumisopinnot. Pätevyys hankittu myös energiahoitojen antamiseen. Ystäviä saatu ja vanhoja ystävyyksiä katkaistu. Aika hyvin kymmeneksi vuodeksi.
Paranemisprosessi eksästä on vaiheessa. Eilen puhuin taas niistä pahimmiksta asioista. Pitkään aikaan en ole niistä puhunut, nyt kerroin kahdelle uudelle ystävälleni. Puhuminen pitkästä aikaa oli yllättävän vaikeaa. Pikkujutuista on helpompi puhua, kuin noista isoista. Jotenkin se taas palautti mieleen sen, että pitää olla itselleen armollinen Ei se nyt ole ihmekään, että en oikein osaa luottaa miehiin tai odottaa miehiltä hyvää kohtelua. Mutta edistystä on havaittavissa.
Viime viikolla huomasin peilistä järkytyksekseni sen, että liikkuminen alkaa näkyä kropassa. Edelleenkään en ole juuri laihtunut, mutta hartiat ovat levenneet ja yleisvaikutelma on jäntevämpi, kuin ennen. Yllätys oli myös se, että katson peilikuvaa aiempaa hyväksyvämmin. Pidän jopa itseäni kauniina. Tästä päästäänkin siihen (yhdessä tuon edellisen asian kanssa) että vähitellen alan päästä yli siitä ajatuksesta, että "en kelpaa, kuin sairaille hulluille, kun olen niin ruma ja läski". Vähitellen alan ymmärtää, että omalla käytökselläni luon ympärilleni muureja, joita on varmasti hyvin vaikeaa ylittää. Vaikka kuvittelen välillä antavani positiivista viestiä, niin totus taitaa olla toinen. Esim. vaikka se juhannus. Toinen tunnustaa olevansa ihastunut, päästään vähän läheisempiin tunnelmiin, ja meitsi hyppää teltasta pihalle ja lähtee kattomaan jotain bändiä. Seuraavalla tapaamiskerralla en edes halaa.
Pientä edistystä siis siinäkin, että havaitsen huonoja toimintamalleja. Ehkä seuraavan kymmenen vuoden aikana vähitellen pääsen johonkin tilaan, jota jollain perusteella voisi kutsua "normaaliksi". Kultasydäntä siteeratakseni "palaamme normaaliin heti, kunhan saamme määritellyksi sen, mikä nolrmaali oikein on".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti