Matkalla

Pettymys työkuvioissa johti ex-tempore matkaan pallon toiselle puolelle. Kaveri pyysi mukaan ja minä lähdin, kun töistä sain näppärästi neuvoteltua vapaat. Sopivasti juhlisti ensimmäistä vuotta raittiina ja kolmatta vuotta nykyistä elämää. Matka oli samalla myös matka omaan itseen.

Erilainen ympäristö ja matkakaveri, jonka hädintuskin tunsin loi mielenkiintoiset puitteet. Matkakaverin kanssa analysoimme molemmat toisiamme ja samankaltaiset kokemukset, mutta hyvin erilainen elämänhistoria avasivat varmaan molempien silmiä. Mukavaa oli se, ettei toiselle tarvinnut liikaa selitellä omia elämän valintoja. Kun elämä on heittänyt, erilaisiin tilanteisiin ja ihmissuhteisiin, niin se on. Molemmat paikoin antoivat toiselleen kritiikkiä, mutta molemmat myös sitä vastaanottivat, oisen näkemyksille oltiin avoimia ja itsetutkiskelua harrastettiin puolin jos toisinkin.

Matkakumppanini sanoi, että minusta tulee tunne, että minä olen jossain jonkin kuoren tai kalvon takana. Ikään, kuin en olisi ihan täysillä kosketuksissa tunteisiin. No sehän on ihan totta. Hänen mielestään avain onnelliseen elämään minulla olisi se, että saisin jotenkin rikottua sen kuoren. Minä mietin asioita liikaa, toimin tavallaan spontaanisti, mutta samalla en kuitenkaan. Olen aina enemmän tai vähemmän tietoinen tekemisistäni, joskin se välillä johtaa hassuihin
lopputuloksiin.

Sanoin reissussa myös ensimmäistä kertaa ääneen sen, mitä olen pitään miettinyt. Eli sen, että jos minulle vaikka tuolla reissussa olisi jotain sattunut, niin se ei olisi juuri kiinnostanut ketään. Jos kuolisin, niin siitä aiheutuisi muutamille sukulaisille vaivaa, mutta ei se isoa aukkoa kenenkään elämään tekisi. Reissukaverini mielestä se on väärä ajattelutapa. Itse ajattelin vielä reissussa ollessani, että mikään muu tapa ajatella olisi valehtelua. Reissu kuitenkin ehkä sen verran avasi silmiä, että totesin, että ehkä minulla kuitenkin on jotain merkitystä niiden ihmisten elämään, jotka ovat ympärilläni. Muut eivät ehkä ajattelekaan ihmisistä samoin, kuin minä. Muut eivät ehkä olekaan lapsesta lähtien tottuneet siihen, että ihmisiä katoaa ympäriltä, kuin nappuloita pelilaudalta ilman mitään selitystä. Vaikka MINÄ olen tunneköyhä, se ei tarkoita, että minuun suhtauduttaisiin niin.

Vuosia ennen kuin tapasin exä kakkosen kävin erinnäisten seikkojen takia psykiatrilla. Minulle diagnosoitiin valeminä, jonka kautta käsittelen vaikeita asioita. Eräällä tapaamisella mm. keskusteltiin silloisen mieheni rakastumisesta toiseen naiseen. Pollalekurin mielestä olankohautus vastauksena hänen kysymykseensä siitä, mitä asia tuntui, oli oire pahoista tunne-elämän ongelmista.

Olen tainnut täälläkin kirjoittaa siitä, että yksi syy siihen miksi olin alkoholistisessa, väkivaltaisessa ja henkisesti muutenkin raastavassa suhteessa, on ollut se, että silloin ainakin tunsin välillä jotain. Olin välillä sanomattoman vihainen ja raivoissani ja alkoholin ansiosta välillä täysin kontrolloimattomien tunteiden vallassa. Tunteet ja valta toiseen ihmiseen saivat paikoin minut tuntemaan itseni eläväksi.

Mutta miten löytää tunteet, joita ei ehkä ole minulla koskaan ollutkaan? Pieni askel eteenpäin on ollut tajuta, että toisilla ihmisillä saattaa oikeasti olla sellaisia tunteita, mistä kirjoissa tai elokuvissa puhutaan. Toisaalta kysyn myös itseltäni, haluanko minä niitä tunteita? Tyyneys on miellyttävä tunne ja yhä useammin sen saavutan, miksi rikkoa sivustakatsojan osa? Miksi pitäisi tulla osalliseksi? Elämä on vain olon tekemistä kohtuullisen mukavaksi kuolemaa odottaessa ja yrittäessä sulautua ihmisten joukkoon.