Häpeästä

Luin tänään Anna-lehdestä jutun suomalaisista kunniamurhista. Siis niistä, joissa yleensä mies tappaa koko perheensä ja sitten itsensä, kun ei vain kestä. Jutussa viitattiin siihen, että usein tällaisessa kyse on häpeästä. Häpeästä, ettei kestäkään niin kuin pitäisi, ettei kykenekään siihen mihin pitäisi. Häpeästä puhuttiin myös syksyllä Helsingin kirjamessuilla naisiin kohdistuvaa väkivaltaa käsittelevässä paneelissa. Suomessa väkivallan kohteeksi joutunut nainen häpeää sitä.

Itse olen miettinyt, että häpeänkö minä sitä, mitä minulle on sattunut. Vastaus on kyllä. Fiksu, älykäs nainen menee suhteeseen, jota hallitsevat henkinen ja fyysinen väkivalta sekä alkoholi. Hävettäähän se. Miksi minä en voi suhtautua asiaan niin kuin Sofi Oksanen kirjamessujen paneelissa väitti amerikkalaisten naisten suhtautuvan, eli miksi en olisi ylpeä siitä, että olen selviytynyt? Selviytynyt melkein ylivoimaisesta hengen, sielun ja ruumiin murskaavasta suhteesta. Hengissä, ja terveenä ainakin fyysisesti ja henkisestikin kohtuullisen terveenä.

Häpeän sitä leimaa ja traumaa, joka minussa on. Jossain vaiheessa puhuin asiasta aika avoimesti ja sain näpeilleni. Yllättävän monen miehen mielestä on kiihoittavaa kuulla naisen joutuneen raiskatuksi. Tämä (yllättäen) ei ole auttanut parantamaan käsitystäni miehistä. Nyt en halua puhua asiasta vieraille, en halua näyttää arpiani. Olen kiitollinen lihavuudesta, jonka takia uimahallissa ihmiset eivät huomaa vatsassa olevia arpia.

Minua ärsyttää, miksi minun pitää kävetä. Miksi MINUN pitää hävetä. Ehkä olin vähän tyhmä, mutta en välttämättä sitäkään. Ei se, että joutuu sellaiseen hämähäkin verkkoon ole fiksuudesta kiinni. Valitettavasti vain tuntuu, että väkivaltaisessa/sairaan mustasukkaisessa suhteessa olleita ja olevia pidetään tyhmänä. "Miten sinäkin sellaiseen suostut?" No en TIEDÄ! Minä en tiedä miksi minä ajauduin sellaiseen suhteeseen, mutta se on nyt ohi. Eikö minun pitäisi tuntea itseni voittajaksi? Mutta ei... hävettää. Kohta erosta on kolme vuotta ja koko ajan hävettää enemmän, kun ajallinen etäisyys nostaa pintaan kaikkea saastaa mitä tapahtui.

Huomaan asenteideni muuttuneen. Viimeisen puolen vuoden aikana ajatus esim. seksistä on yksinkertaisesti liian ahdostava. Ikään kuin nyt jälkeenpäin vasta olisin sisäistänyt exäni minuun yhdistämät laatusanat. En vain halua olla kenenkään edessä alastomana, henkisesti tai fyysisesti. Juodessa se vielä onnistui, mutta ei selvinpäin. Ei niin millään. Häpeän ruumistani, häpeän sitä, että kuuden vuoden kieroutuneen suhteen jälkeen en varmasti edes osaisi mitään.

Mutta takaisin aiheeseen. Miksi epäonnistumista pitää hävetä? Epäonnistumista parisuhteessa, elämässä, opinnoissa, työssä, yritystoiminnassa. Suomessa konkurssin läpikäynyt yrittäjä on luuseri, jossain muualla häntä pidetään kokeneena. Miksi ei näin myös näissä ihmissuhde asioissa. Kaikkein paskimmat asiat läpikäynyt ihminen olisi "kokenut", tietäisi ja tuntisi ne karikot, jotka pitäisi yrittää välttää.

Yritä tässä sitten olla itselle armollinen. Helpommin sanottu, kuin tehty. Elämä ei ole erityisen helppoa, jos kokee olevansa osittain pilalla. Ihminen on kuitenkin kokonaisuus ja vaikka kuinka olisi suurimmaksi osaksi terve, niin silti omaa olemusta jäytää se osa, jonka itse kokee olevan pilalla.