Olen lomaillut tämän viikon. Alkuviikosta kävin reissusta ja löysin taas yhden "uuden-vanhan" puolen itsestäni. Kiertelin yhden koko päivän vieraan kaupungin taidenäyttelyitä ja nautin täysin siemauksin. Näin hyviä ystäviä ja puhuin. Kerroin juomattomuudesta ja siitä miltä äidin kuolema on tuntunut. Kuulin hyviä ja huonoja kuulumisia. Onneksi pääasiassa hyviä tai ainakin toiveikkaita. Istuin kahviloissa ja katselin ihmisiä. Olin käsittämättömän kiitollinen siitä, että pääsin eroon exästäni. Ei enää lomalle lähtiessä aamukaljaa rautatieasemalla, kaupungista näkee muutakin, kuin kapakat. On aikaa, on aikaa ihan vain olla. Kukaan ei vaadi mitään. Voi istua puoli tuntia videoinstallaation keskellä imemässä ääniä, värejä ja muotoja itseensä. Voi istua juomassa hiljalleen jäähtyvää teetä ja kuunnella naapuripöydän keskustelua puolella korvalla. Tulla ja mennä, miten huvittaa.
Vastapainona alkulomalle on ollut perunkirjoitus ja äidin asunnon siivoilua ja vähittäistä tyhjennystä. Pikku hiljaa toimiminen auttaa asiassa eteenpäin. Mitenkään hirmuharppauksin tässä ei voi edetä. Jotain kuitenkin. Itse asioiden hoitaminen meni kivuttomasti ja sujuvasti. Mikäs siinä, kun kaikki on valmisteltu. Samassa ohessa selviteltiin vielä jo käytännössä selvitettyjä isän perintöön liittyviä asioita. Siis sen omaisuuden jakamista. Nyt elän siis oudossa tilanteessa, jossa minulla on ihan mukavasti raha-asiat.
Juomattomuus on nyt hyvä asia. Se ettei exä ole kuvioissa vielä parempi. En uskalla edes ajatella, kuinka nopsaan nuokin rahat menisivät kurkusta alas ja tulisivat haaskattua joihinkin tyhmiin ideoihin. Toki saan niitä tyhmiä ideoita ihan itseksenikin, mutta minulla nyt kuitenkin on niissä jokin tolkku aina mukana.
Minusta tuntuu, että olen löytämässä itseäni. Liikuntakin on alkanut luistaa, mutta ruokavalio ei. Syömisistä en jaksa stressata. Huolehdin ulkonäöstäni, mutta se ei silti ole kovin tärkeää. Tai siis on tärkeää, että näytän omasta mielestäni kivalta. Sillä ei ole väliä, että minut näkevät ihmiset näkevät vain tavattoman lihavan naisen. Mitä sitten? Heidän häpeänsä. Toisekseen en haluaisikaan elämääni nyt mitään miehen puolta venettä keikuttamaan. Elämä on yksin kivaa ja kun olen nyt vähitellen saamassa jotain tasapainoa elämään, niin kiitos ei sen sotkijoille.
Tasapaino tuntuu hassulta, mutta mukavalta :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti