Suhde etenee omalla painollaan. Oikeastaan hämmästyttää, että ainakaan vielä sitoutumiskammo ei ole lauennut. Toisaalta ei ole tarvettakaan, kun toinen on kaikkea muuta, kuin omistava ja antaa minulle ihan riittävästi tilaa olla omikseni. Plus sitten se, että hänellä on omakin elämä, eli ei edes ole koko aikaa minussa kiinni.
Kiehtovaa, minulla ei ole juurikaan kokemusta mukavista, saati helpoista miehistä. Ja helppoudella en nyt tarkoita sitä, mitä sillä yleensä tarkoitetaan, vaan sitä, että yhdessäolo on helppoa. Asioita ei tarvitse vääntää rautalangasta, vaan yhteinen sävel löytyy helposti. Puolin jos toisin ollaan avoimia, mutta ei kuitenkaan niin, että pitäisi kaataa koko menneen elämän romukoppa toisen reposteltavaksi. Tunne molemminpuoleisesta kunnioituksesta on vahva, samaten se tunne, että toinen hyväksyy minut juuri sellaisena, kuin minä olen. Sama pätee myös toisinpäin. Toistaiseksi, tässä parin kuukauden aikana en ole keksinyt hänessä mitään ominaisuutta, jota haluaisin muuttaa. Alun hyvät fiilikset ovat osoittautuneet paikkansapitäviksi.
Jonkin verran vanhat traumat yrittivät potkia vastaan, elikkä näin painajaisia, joissa tämä ihminen käyttäytyi samoin kuin exäni. Näin myös aika jännän unen, jossa kaksi erilaista miestä yritti kumpikin vakuuttaa minulle, että "et sinä tuota halua, vaan minut". Nuo tutemukset ovat kuitenkin väistyneet, eivätkä potkineet takaisin edes viikonloppuna, vaikka tässä eletäänkin eron vuosipäivän aikaa. Viisi vuotta erosta ja mennyt tuntuu olevan vain ikävä uni ja uudet mahdollisuudet avautuvat edessä. Tuntuu mahtavalta.
Tulevaisuudesta ei olla juuri puhuttu, vaikka ainahan se välähtelee puheissa, tyyliin, mitä aiotaan tehdä kesällä yms. Ja ollaanhan me lähdössä yhdessä reissuunkin talvilomalla. Reissu ehkä sitten näyttää viimeistään onko tässä suhteessa aineksia enempään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti