Viikonloppu meni hyvin. Näin siis sitä ihmistä, josta tein tuon "Työ" harjoituksen ja homma meni ihan niin kuin pitikin. Siis ei ollenkaan, niin kuin olisin odottanut. Onnistuimme olemaan kuin toinen toistamme ei olisi ollutkaan. Tai lähinnä kuin täysin vieraat ihmiset samoissa bileissä. Yksi toinen ihminen ei siinä onnistunut, vaan kun kuuli tämän henkilön olevan paikalla, jonka suhteen minullakin oli vaikeuksia, niin kääntyi ovelta pois. No ainakin se vahvistaa sitä, että kaikki vika ei ole minussa.
Erinnäisistä syistä kuulin juoruja eksästäni. Oli mennyt naimisiin. Taas. Oli ollut vähän aikaa selvinpäin, mutta ratkennut ryyppäämään. Uusi vaimo on muualta kotoisin ja nyt tuon kännissä väkivaltaisem, aggressiivisen ja mustasukkaisen miehen armoilla. Naisella on kuulema myös kaksi alaikäistä lasta, jotka lmeisesti asuvat myös samassa taloudessa. Varsin negatiivisia ja aggressiivisia tunteita on noussut pintaan. Mietin sitäkin, että teinkö väärin kun en tappanut koko äijää, kun siihen oli tilaisuus. Silloin kuitenkin pilalla olisi ollut vain minun elämäni ja aika moni muu olisi säästynyt.
Onneksi kuitenkin pääsin siitä ajatuksesta. Oma elämäni on kutakuinkin mallillaan ja olen onnistunut itseni pelastamaan. Uudet ihmiset eivät ole minun vastuullani.
Etenemistä on tapahtunut parnemisessa. Ilman rautakankea olen saanut itseni myöntämään, että jossain vaiheessa olen eksääni ihan oikeasti rakastanutkin. Mitenköhän sen asian myöntäminen oli niin vaikeaa? Tai ehkä se ei ole mikään ihme, jos tyyppi tekee kaikkensa saadakseen sinut murrettua ja on muutenkin kaikin puolin paska, niin vaikea sitä on tunnustaa edes salaa itselleen, että sellaista hullua on rakastanut. Se ihminen osaa kuitenkin olla (selvinpäin) äärimmäisen hurmaava. Muistan edelleen, kun suhteemme alkuaikoina oli muka huolissaan siitä saanko minä uudella paikkakunnalla ystäviä ja siitä, että keksitäänhän me yhdessä tekemistä selvinpäinkin... HAH. Mitäs ystävistä, kun niitä ei saanut tavata ja selvinpäin tekemistä ei tarvinnut miettiä, kun mies ei sitä juuri koskaan kotona ollut.
Siis viikonloppuna olen joutunut kohtaamaan entisen ystävän, joka osoittautui kaikkea muuta kuin ystäväksi ja tunnetasolla käsittelemään sen asian, samoin kuin exmieheni uuteen suhteeseen liittyvät tuntemukset. Olen tavannut sisaruksiani ja heidän kanssaan käynyt läpi vaikeita juttuja liittyen äidin kuolemaan ja kohdannut tavallaan äidin kuoleman, erään nuoren tuttavani isoäidin kuoleman myötä. Lisäksi olen eräässä töihin liittyvässä asiassa käsitellyt kuolemaan liittyviä asioita. Onneksi myös kävin hyvän ystävän kanssa syömässä ja katsomassa Hobitti-elokuvan ja rakastuin kääpiö kuninkaaseen.
Että vähän väsyttää tänään... Huomenna alkaa kolmen päivän opiskelusessio, päivä töitä ja sitten alkaa loma. Joulu ei innosta, mutta kahden viikon vapaa on ihan jees, varsinkin kun siihen sisältyy parin päivän kurssi keskittyen oleelliseen, siis lähinnä hengittämiseen.
Erinnäisistä syistä kuulin juoruja eksästäni. Oli mennyt naimisiin. Taas. Oli ollut vähän aikaa selvinpäin, mutta ratkennut ryyppäämään. Uusi vaimo on muualta kotoisin ja nyt tuon kännissä väkivaltaisem, aggressiivisen ja mustasukkaisen miehen armoilla. Naisella on kuulema myös kaksi alaikäistä lasta, jotka lmeisesti asuvat myös samassa taloudessa. Varsin negatiivisia ja aggressiivisia tunteita on noussut pintaan. Mietin sitäkin, että teinkö väärin kun en tappanut koko äijää, kun siihen oli tilaisuus. Silloin kuitenkin pilalla olisi ollut vain minun elämäni ja aika moni muu olisi säästynyt.
Onneksi kuitenkin pääsin siitä ajatuksesta. Oma elämäni on kutakuinkin mallillaan ja olen onnistunut itseni pelastamaan. Uudet ihmiset eivät ole minun vastuullani.
Etenemistä on tapahtunut parnemisessa. Ilman rautakankea olen saanut itseni myöntämään, että jossain vaiheessa olen eksääni ihan oikeasti rakastanutkin. Mitenköhän sen asian myöntäminen oli niin vaikeaa? Tai ehkä se ei ole mikään ihme, jos tyyppi tekee kaikkensa saadakseen sinut murrettua ja on muutenkin kaikin puolin paska, niin vaikea sitä on tunnustaa edes salaa itselleen, että sellaista hullua on rakastanut. Se ihminen osaa kuitenkin olla (selvinpäin) äärimmäisen hurmaava. Muistan edelleen, kun suhteemme alkuaikoina oli muka huolissaan siitä saanko minä uudella paikkakunnalla ystäviä ja siitä, että keksitäänhän me yhdessä tekemistä selvinpäinkin... HAH. Mitäs ystävistä, kun niitä ei saanut tavata ja selvinpäin tekemistä ei tarvinnut miettiä, kun mies ei sitä juuri koskaan kotona ollut.
Siis viikonloppuna olen joutunut kohtaamaan entisen ystävän, joka osoittautui kaikkea muuta kuin ystäväksi ja tunnetasolla käsittelemään sen asian, samoin kuin exmieheni uuteen suhteeseen liittyvät tuntemukset. Olen tavannut sisaruksiani ja heidän kanssaan käynyt läpi vaikeita juttuja liittyen äidin kuolemaan ja kohdannut tavallaan äidin kuoleman, erään nuoren tuttavani isoäidin kuoleman myötä. Lisäksi olen eräässä töihin liittyvässä asiassa käsitellyt kuolemaan liittyviä asioita. Onneksi myös kävin hyvän ystävän kanssa syömässä ja katsomassa Hobitti-elokuvan ja rakastuin kääpiö kuninkaaseen.
Että vähän väsyttää tänään... Huomenna alkaa kolmen päivän opiskelusessio, päivä töitä ja sitten alkaa loma. Joulu ei innosta, mutta kahden viikon vapaa on ihan jees, varsinkin kun siihen sisältyy parin päivän kurssi keskittyen oleelliseen, siis lähinnä hengittämiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti