Nettideittailusta yleensä

Tuli sopivasti vastaa Henry Laasasen blogikirjoitus "Nettideittitesti feikkiprofiileilla". Itse en alkanut esitettyjä kuvia tai niiden markkina-arvoa analysoimaan. Mutta oma kokemus on kyllä hieman tuossa blogikirjoituksessa käsitellyn tutkimuksen suuntainen. Miesten viesteissä on aika vähän tarttumapintaa. Ihan yksinkertainen seikka, joa helpottaisi, olisi kysyä jotain. Ei välttämättä mitään yltuö älykästä, mutta jotain, joka osoittaa, että on lukenut toisen ilmoituksen ja joku siinä on herättänyt kiinnostuksen.

Markkina-arvo asiaan en jaksa puuttua, koko käsite on oksettava. Saan positiivista palautetta ulkonäöstä noin livenä, vaikka pullukka olenkin. Muut ominaisuudet taas ovat varsin hyvällä tasolla. Tosin voi kyllä olla, että naisella älykkyys on negatiivinen tekijä parisuhdemarkkinoilla. Muutaman älykkyyttäni avoimesti ihailevan miehen olen tavannut ja sehän on minusta aivan ihanaa <3 asioihin.="asioihin." asioita="asioita" elikk="elikk" ihailen="ihailen" itselleni="itselleni" itsens="itsens" joita="joita" k="k" kehitt="kehitt" kun="kun" lykkyytt="lykkyytt" miehess="miehess" mist="mist" muita="muita" mutta="mutta" n="n" nbsp="nbsp" ominaisuuksia="ominaisuuksia" on="on" p="p" pid="pid" rkeimpin="rkeimpin" samoja="samoja" semmonen="semmonen" t="t" tehess="tehess" tullut="tullut" ulkon="ulkon" uteliaisuutta="uteliaisuutta" uusiin="uusiin" voinut="voinut">
Nettimaailmassa eivät ajatukset kohtaa. Kuinka monelle livenä tapaamalleen ihmiselle sitä sanoisi päin näköä, "voisitko rakastaa minua, tässä numeroni"? Jep ei monellekaan, mutta noita tuollaisia viestejä kyllä tulee netissä. "Oot nätti" on jotain, mitä varmaan sanoisi livenäkin, mutta toisen kiittäessä hymyillen homma todennäköisesti siitä johonkin etenisi. Pyytäisi vaikka tanssimaan tai kahville. Netissä homma jää usein siihen.

Oikeassa maailmassa tutustuminen on usein varovaisempaa, käydään kahvilla, jutellaan sovitaan uudesta tapaamisesta. Mietitään, tavataan ehkä uudelleen, mutta ei aleta toisen viestin/puhelun jälkeen jo kaavailemaan yhteistä tulevaisuutta, ei ainakaan ääneen. Yhdestä tai muutamasta valokuvasta ei myöskään saa käsitystä edes toisen ulkonäöstä. Miten toinen liikkuu, miten käyttäytyy, onko luonteva, jännittääkö jne. Minulle ne asiat ovat todella tärkeitä, usein tärkeämpiä, kuin se itse ulkonäkö. Todellisessa maailmassa juuri tuo olemus osuus on yleensä se, johon itse ensimmäisenä kiinitän huomion.

Nyt on olo sellainen, että homma on "nähty" testasin, kävin melkoisen tunnevuoristoradan ja kun sitten eilen puhelussa tyyppi alkoi petailla tämänkin aamun perumista (väsyttää kyllä, en varmaan oo vieläkään kunnossa) samalla, kun halusi vielä varmistaa, että saa soitella vielä illalla uudelleen (kello oli puoli yhdeksän) ja heti aamulla yhdeksältä... Totesin, että homma on siinä. En halua olla puhelinpalvelu, jolle purkaa elämänsä paskaa. Olen allerginen kontrollille ja pitkät puhelut ovat tapa kontrolloida toista. Jos minua ei hyvita viettää iltaa puhelimessa hyvän ystävän kanssa, miksi haluaisin viettää illan puhelimessa ouden miehen kanssa?

Tässä myös olen tajunnut sen (minkä blogia lukeneet ovat varmaan tajunneet jo ajat sitten), että vaikka olen välillä ruikuttanut yksinäisyyttä, niin minä EN ole yksinäinen, minulla on paljon hyviä, ihania ystäviä ja viihdyn erinomaisesti myös ihan omissaoloissani. Elämässäni on paikka jollekin erityisen spesiaalille ihmiselle. Ehkä sen vielä tapaan, ehkä en. Jokatapauksessa elämä on täynnä ihania ihmisiä, upeita, merkityksellisiä kohtaamisia. Loppu viikon koulutuksessa puhuimme siitä, kuinka ihanaa on olla alkupäässä polkua, täynnä intoa ja odotusta, kun ei edes tiedä, mitä on tulossa, paitsi sen, että kun polun on käynyt, mikään ai ole ennallaan,