Kesä ja loma ja aikaa, joten kirjoitettua tulee näemmä enemmän. Tämä aihe on pyörinyt pitkään mielessä, mutta nyt taas Kimmon kommentti toi siihen taas yhden uuden ulottuvuuden, joten päättelin, että aiheesta on hyvä kirjoittaa.
Kuten olen tuolla joskus kirjoittanut, niin minulla on paljon hyviä ystäviä, vaikka se välillä pääseekin unohtumaan. Ongelma siinä on se, että samoin kuin miesten suhteen, niin myös ystävien suhteen olen tottunut siihen, ettei mikään ole ikuista. Ystäviä tulee ja menee, vain hyvin harvat jäävät. Eräs nykyinen ystäväni kritisoi ajatustani kertakäyttöystävistä, mutta jotenkin minusta on helpompaa ajatella ihmisten suhteen, että he nyt ovat hetken elämässä ja sitten häipyvät, kuin että joku olisi ystävä "ikuisesti". Tosin muutaman ihmisen kanssa, ystävyys on enemmän tai vähemmän kestänyt yli 20 vuotta ja alan jo uskoa siihen, etteivät he nyt ihan yllättäen katoa elämästäni. Mutta on niitäkin, jotka ovat vannoneet ja vakuuttaneet ikuista ystävyyttään ja sitten muutaman vuoden päästä eivät ole vastaan tullessaan edes tervehtineet, vaikka mitään riitaa ei ole ollut (ainakaan sellaista, josta minä tietäisin).
No anyway, ihmisiä elämässä tulee ja menee, toisia jää kaipaamaan toisia ei. Joidenkin suhteen koko ystävyys on sellainen, että ihmettelee, että miksi ihmeessä sitä jonkun kanssa onkin tullut kaveerattua. Vanhemmiten olen alkanut tulla kriittisemmäksi ystävien suhteen. Viime aikoina minulla on ollut eräs ystävä, jonka käyttäytyminen on suoraan sanoen ollut perseestä. On sovittu, että tavataan ja sitten hän ei sovittuun aikaan vastaakaan puhelimeen tms. On tullut fiilis, että olen se kaveri, johon otetaan yhteyttä, kun ei ole mitään muuta.
Kyseisen ihmisen kanssa, yllättävää sinällään, ongelma tuntuu olevan juomattomuudessani. Hän korostaa terveitä elämäntapojaan minun kanssani ollessaan ja antaa ymmärtää, ettei enää juuri käy itsekään baareissa, mutta tosiasiassa meno on entisenlaista. Minua vain ei enää pyydetä mukaan, kun minulle esitetään toista julkisivua. Minun juttujani ei jakseta kuunnella, mutta oletetaan, että olen valmiina olemaan puhelimessa juttuseurana silloin, kun hän haluaa. Ei kauheasti jaksa kiinnostaa enää ko. ihminen.
Sitten toiseen ihmiseen, myös hyvään ystävääni. Hän ei ehkä niinkään käy hermoille, kuin huolettaa. Taustalla on aika paljon samanlaista, kuin minullakin, mutta hän on valinnut toisen tien. Sen sijaan, että hän hakisi eheytymistä itsestään ja hoitaisi itseään, hän etsii sitä miestä, joka "pelastaisi" hänet. Ystäväni mieskokemukset ovat jos mahdollista vielä huonompia, kuin minulla, joten haasteellista on. Epäilen, että vaikka hän täydellisen prinssin löytäisikin, niin pian prinssistä löytyisi niitä huonoja puolia. Ja mitä ihmettä se mies/parisuhde mitään ratkaisee? Ongelmat on olemassa ja pahimmassa tapauksessa pilaa uuden suhteen tai sitten käy kuten minulle (ja on tainnut hällekin joskus ennen käydä) että kun pahimmassa kriisissä ottaa jonkun vastaantulijan, niin kyseinen ihminen onkin pahempi, kuin kukaan edellinen.
Hyvä puoli mm. näissä kahdessa tapauksessa on se, että molemmat haastavat minut itseni arvioimaan omaa elämääni ja valintojani. Ensimmäisen osalta joudun miettimään sitä, mihin vedän rajat. Kuinka paljon joustan ystävien takia ja milloin olen terveellä tavalla itsekäs. Toisessa tapauksessa voin olla vain tavattoman onnellinen omiin valintoihini. Siihen, että olen itse valinnut toisen tien. Toki toivon ystävälleni menestystä valitsemallaan tiellä, mutta samalla olen syvästi tietoinen siitä, että se ei ole minua varten.
Ystävät ja ihmiset ympärillä ovat peilejä, peilejä asioille, joita teet oikein ja asioille, joissa olisi petrattavaa. Toisten ihmisten kokemukset laajentavat myös omaa elämänpiiriä. Kaikkea ei tarvitse tehdä itsellä, kun voi jakaa ystävien kokemukset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti