Mistähän se johtuu, että kaiken maailman ihmiset aina päättävät minun olevan se täydellinen enkeli, joka heidän elämänsä pelastaa. Arvatkaapa vain jäikö se viime viikonlopun nuoren miehen yhteyden pito siihen? No EI!! Kysympähän vaan missä ovat vanhanaikaiset yhdenyönjutut, joissa toisesta ei tarvitse edes nimeä tietää tai edes ne "kolmen päivän säännöt", eli että ihan heti ei viesteillä?
Tämä nuori sankari on siis päättänyt, että minä olen hänen elämänsä nainen. Exä on kuulema erotessa sanonut, ettei poika kelpaa kellekään (blondi, pitkät hiukset, nätit kasvot... ei kelpaisi????). Ja sitten kun minä humalaspäissäni sen olen pizzeriasta kotiin raahannut, niin ihastua pätkähti heti. Erehdyin sanomaan, että voidaan olla kavereita. Yksikään kavereistani ei laittele viestejä niin usein, kuin tämä, ei ainakaan, jos ei ole asiaa. Minullahan on (kiitos oman exäni) paha tekstiviesti allergia. Edelleen säpsähdän inhosta aina, kun puhelin kilahtaa. Elikkä jos vielä maanantaina ajattelin, että voisihan sitä kahvilla käydä, niin nyt olen ihan toista mieltä. Parempi, kun en kuulisi koko jätkästä mitään, ikinä! Olkoon kuinka blondi tahansa.
Eräs henkisen kehityksen ohjaaja selitti tätä asiaa niin, että joillain ihmisillä (esim. minulla) on auttajan leima. Ihmiset tulevat mielellään hakemaan apua ja luottavat enemmän, kuin muihin. Ihmetellä sopii, että miksi. Eksä haukkui itsekkääksi ihmiseksi, mutta ilmeisesti oisi vielä vähän opeteltavaa tässä asiassa. Kun nytkin ihan nätisti kirjoitn pojan ihastumisvuodatukseen vastauksen, jossa selitin olevani ihan liian vanha ja kyyninen hänelle ja että jokaisen tulee kulkea omia polkujaan jne. ja että kyllä hänkin sen oikean vielä löytää.
Ompahan yksi syy lisää pysyä täysraittiina, ei niin helposti kohtaa tuollaisia ihmisiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti