Työ, uupumus ja sukupuoli

Olen miettinyt todella paljon sitä, miksi naiset uupuvat ja jäävät sairaslomalle, mutta miehet harvemmin. Harvoin lukee myöskään tapauksista, joissa mies kertoo voittaneensa työuupumuksen. Noin oman pirttisosiologisen analyysini mukaan miesten tapa uupua johtaa useammin alkoholismiin, tai itsemurhaan. Naisilla taas kynnys hakea apua on ehkä matalampi, joten tulee illuusio, että vain naiset ovat työelämässä "niin heikkoja", että uupuvat. Toinen teoriani on se, että jos miestä alkaa töissä vituttaa, hän vaihtaa työpaikkaa herkemmin. Nainen yrittää puskea läpi ja ajattelee, että jos vain panostaa vielä vähän enemmän, niin asiat korjaantuu. Lisäksi vielä sellainen raadollinen pikkuseikka, että miehellä on usein kotonaan vaimo, joka pyörittää arkea. Tyypillinen miestarina on vaikka Kari Kairamo, joka ei sairaudestaan huolimatta halunnut hoitoon vaan päätyi ns. lopuliseen ratkaisuun.

Omat ratkaisumallini ovat aika "miehekkäitä". Ymmärrän houkurtuksen tarttua pulloon. Joskin olen myös kokeilemalla todennut, että ainoa hyvä puoli alkoholissa (parisuhteen) ongelmanratkaisuna, on se, että sillä voi pikakelata elämäänsä muutaman tunnin, niin että jos tietää paskaa olevan tulossa, niin juo muistin pois ja pääsee "oikotietä" seuraavaan aamuun tutkimaan vahingot. Työhön en ole sitä kokeillut, koska työ yleensä vituttaan töissä, enkä halua todellakaan pikakelata vapaa-aikaani.

Olen myös ollut ensimmäisessä avioliitossani se työstressaantunut puoliso, joka kotiin tullessaan olettaa, että pyykit on pesty ja ruoka on valmiina. Kun kumppani oli kotona, niin jotainhan hänen piti osaltaan tehdä. Oli aikoja, jolloin ensimmäinen puolisoni ei saanut mistään mitään rahaa minun tolojeni takia ja minä toin ainoana perheessä rahan taloon. Minulla oli siis mielestäni oikeus vaatia "palvelua". Ei ihme, että se suhde päätyi eroon.

Nyt sitten vanhojen "demonien" ja työuupumuksen takia olen miettinyt itseni tappamista. Perinteinen miehinen ratkaisu. Kun tullaan umpikujaan, niin ei muuta, kuin kuula kalloon tai tehdään "jeesukselle jojo" tai hypätään koskeen. Jännää sinällään. En ole koskaan miettinyt ilmeisesti naisille tyypillistä tapaa ajaa/hypätä rekan tai junan alle. Jos jotain itselleen tekee, niin itse se pitää tehdä, eikä sälyttää asiaa viattomalle sivulliselle.

Mutta sitten siihen työhön. Olen aina ollut jokseenkin kunnianhimoinen, vaikka nuorempana yritin väittää toista. Valta ja vallankäyttö kiehtoo minua. Ei välttämättä niin, että haluaisin olla itse johtaja, mutta haluan olla mukana prosesseissa ja päätöksenteossa. Ja myönnetään... jonain päivänä myös varmaan johtajana tavalla tai toisella. Työuupuneen kannalta tämä on ongelmallista. Kun pitäisi "downsiftata". Missä näkee ne yritysjohtajien tarinat, joissa ollaan kärsitty uupumuksesta ja palattu takaisin "pelikentälle"? Kaikki tarinat ovat luokkaa "entinen yritysjohtaja, nykyinen taksikuski - stressittömämpää elämää" tai "kovasta bisneksestä luomutilalliseksi". Minä EN HALUA lähteä minnekään hissuttelemaan ja puhumaan siitä, kuinka tullaan onnelliseksi luopumalla suorittamisesta ja menestyksen tavoittelusta.

Minä tiedän, että on ihmisiä, jotka handlaavat hommat . Pystyvät uupumatta hoitamaan hyvinkin rankkoja kokonaisuuksia. Minua kiinnostaa, mistä he saavat voimavaransa. Lääkäri onneksi kertoi, että hän tietää myös niitä "työuupumuksesta johtajaksi" tarinoita, mutta ei tietenkään voi niistä kertoa. Hän ehdottikin, että jahka kiskon itse itseni tästä suosta, niin kertoisin omista kokemuksistani. Ongelma vaan on se, että osin olen edelleen "tässä suossa", ja mietin mistä hemmetistä ne työkalut löytyvät.

Nyt ollaan siis sen äärellä, että miksi minutla loppuivat voimat. Toki osatekijä on ne vanhat käsittelemättömät paskat, asia jota työstän toivottavasti jatkossa terapiassa. Toinen tekijä on itsekkyys, tai oikeastaan sen puute. Sitä olen nyt opiskellut sairaslomalla. En vastaa syyllisyyttä tuottaviin puheluihin. Esim. tädilleni, jonka ainoa asia on selittää, kuinka minun pitäisi tulla käymään, ja syyllistää minua siitä, etten käy, en vastaa. Kummipoikani (aikuinen mies), joka ottaa vastaan rahat ja ilmaiset ruuat kiittämättä ja on muutenkin henkisesti haastava, on nyt myös nyt estolistalla. Ainakin siihen saakka, kunnes saan taas jostain niin paljon ylimääräistä energiaa, että jaksan.

Tuomitkaa ihan rauhassa, että valitsen mieluummin työn, kuin sukulaiset. Työ ei itke haudallani ja nuo ihmiset (ehkä) itkevät. Mutta työ ei myöskään käytä niin paljon emotionaalista väkivaltaa ja syyllistämistä, kuin nuo ihmiset. Kun olen haudassa, niin minulle on ihan sama, kuka niitä kukkia tuo ja eläissäni valitsen mieluummin läheiseni itse. Sellaiset ihmiset, joiden kanssa tekemisissä olo on vuorovaikutusta.

Mutta ongelma ei tarkea sillä, että suljen elämästäni pois energiasyöpöt. Ongelma on siinä, mistä sitä energiaa sitten saa. Tunnustan, että elämä ei oikein ole tasapainossa. Työ ja osin työhön liittyvät harrastukset eivät muodosta hyvää kokonaisuutta. Ja kun on yksineläjä, niin on helppo unohtaa itsensä. Tai sanotaan, että Työ-Oma Itse-Perhe kolmiosta puuttuu kokonaan se yksi tärkeä elementti, elikkä perhe. Toki sen voi korvata myös läheisillä ihmissuhteilla, mutta kun se paraskaan kaveri ei ole työpäivän jälkeen jakamassa yhteistä päivällistä tai aamulla samalla puurokattilalla, niin se ei ole sama asia. Useiden tutkimusten mukaan jopa samassa taloudessa asuva lemmikki edistää oleellisesti hyvinvointia. Viherkasvit tai pehmoeläimet eivät yllä samalle tasolle, kuin se, että samassa taloudessa on "toinen hengitys". Toki yksinelo menee kuitenkin todella huonon parisuhteen edelle.

Mikä sitten on minulla nyt se tämän kirjoituksen pointti? No se, että huolimatta siitä, että minulla on taipumus jokseenkin miehisiin ratkaisuihin, niiin nuuri nyt yritän löytää jotain parannuskeinoa tilanteeseeni ilman, että heittäisin toiseen ääripäähän, jossa turhautuisin siksi, etten pääse toteuttamaan itseäni. Vaikea rasti, Mistä siis saan energiaa. Toistaiseksi hahmotettuja asiota on tanssi, musiikki, oikeat ystävät, luonto ja KYLLÄ työ. Mutta miten saan homman balanssiin. Siinäpä kysymys,

Incredibly happy and optimistic???

Tein tänään hömppä testin.
https://www.apost.com/en/blog/what-emotion-is-your-subconscious-hiding/

Tulokseksi sain :
"Your subconscious is hiding a profound joy! The Tarot reveal that at your core you're incredibly happy and optimistic! You may have had some challenges or difficult circumstances that have gotten you a bit down, but it's time to reconnect to your true, joyful nature because it's shining through! The stars are aligned in your favor and ready to bring you lots of happiness and laughter. Are you ready? Be open, never hesitate to smile and reveal your blissful inner happiness! The world definitely needs more joy; we're so lucky that we have you to give us some!"

Jotenkin tässä nykyisessä tilanteessa naurattaa. MUTTA! Toisaalta! Olin tässä yhtenä päivänä tanssityöpajassa ja sain siellä puhtaan riemun kokemuksen. Toki tulin sieltä myös rytinällä alas, mutta toisaalta noin useamman päivän skaalalla sanoisin, että kokemus (ja lepääminen) on kiskonut minua pois pahimmasta suosta.

Ehkä valoa on taas näkyvissä. Ehkä myös mm. lääkärin kanssa käyty pitkä keskustelu on auttanut. Ehkä ensi viikon psykiatri auttaa vielä enemmän. Ehkä terapia lopulta voikin auttaa.

Viime aikoina on aika paljon ollut lehdissä ja netissä juttuja terapiasta ja siitä, ettei terapiassa käymistä pidä hävetä. En varmaan sitä itse häpeäkään, mutta tiedän liikaa niitä ihmisiä, jotka eivät sitä ymmärrä, eivätkä halua ymmärtää, että ihmisen on vain käsiteltävä tietyt asiat päästäkseen eteenpäin elämässä. Minä en itse valinnut niitä asoita elämääni, mutta kai se on vain hyväksyttävä, että ne tulevat aina tavalla tai toisella seuraamaan minua.

Puntarointia

Tiistainen ystävänpäivä osoittautui vielä aamua pahemmaksi. Hyvä ystävä laittoi viestiä vakavasta sairaudesta, ekiä minusta juuri nyt ole tukemaan ja illalla näin vahingossa yhtä työkaveria, joka halusi osin vuodattaa omia asioitaan minulle. Olin siis illalla aika rikki. Bonuksena tietenkin kaikki normaali sinkkuihmisen katkeruus ystävänpäivänä, kun ihmiset postailee ihania aterioita "kultsin kanssa" ja itse on syö proteinipatukkaa ja laittaa roskiin edellisen viikon nuupahtaneet tulppaanit (itse ostettu). Sentään sain siltä työkaverilta halauksen, joten ihan miinukselle ei se ystävänpäivä mennyt. Halaukset on aina hyvästä.

MUTTA! Eilen en melkein koko päivänä miettinyt kuolemaa. Kävin hierojalla ja nyt en ole enää ihan niin kipeä, kuin olen ollut. Ko. hieroja sai uuden vakkariasiakkaan! Hieronta auttoi, mutta ei sattunut. Varasin myös uuden ajan. Yksinäisyys ja ahdistus oli kyllä läsnä, mutta tässä tilanteessa melkein kokonainen päivä, ilman että haluaa kuolla on voitto.

Muitakin pieniä pilkahduksia. Tässä joutilaana olen lukenut paljon juttuja netissä ja jopa antanut palautettakin joissain asioissa. Yksi tutkimuksen tekijä kiitteli saamastaan palautteesta ja se kiitos sai minut hyvälle tuulelle. Tänään huomasin kiinnostukseni joihinkin juttuihin taas viriävän. Ehkä ajan kanssa jotenkin niistä hahmottaisin, mitä oikein haluan tehdä tämän elämäni kanssa.

Mitä sitten olen tehnyt? Asettunut itseni ulkopuolelle havaitsemaan itseäni ja asoita. Paljon puhutaan läsnäolosta ja siitä, kuinka pitäisi olla sisällä itsessään. Minusta tuntuu, että välillä olen sitä ihan liikaakin. Minua helpottaa, kun asetun ulkopuolelle. Ikäänkuin jätän kipeän ja kärvistelevän itseni sohvalle ja katson asiaa ulkopuolelta. Jatkuva ulkopuolisuus ei kuitenkaan ole hyväksi. Se on pikemminkin sellainen "ensiapu". Tärkeää olisi jotenkin oppia elämään itsessään. Eikä niin, että asettuu ulkopuolisen tarkkailijan rooliin katsomaan itseään laboratoriorottana. Ulkopuolisuus on tyyneyttä ja rauhallisuutta ja tavallaan tunteettomuuttakin. Itsessäolemisessa on tunteet. Hyvät ja pahat. Kivut ja nautinnot. Asiat, jotka lopulta tekevät elämästä elämisen arvoista. Siksi varmaan suhtaudun lääkkeisiin niin negatiivisesti. en halua mitään tasoittavaa, koska sen olotilan saan mielessäni muutenkin.

(Sairaus)loma on jo nyt tehnyt hyvää. Olen saanut palikoita kohdalleen ja löytänyt työkaluja, joilla jaksan arjessa. Jollain kummalla tavalla ne työkaut katoaa, kun alkaa mennä "liian lujaa". Toisin sanoen alan kiivaasti tehdä itsestäni koko ajan tarpeellisempaa ja tarpeellisempaa ja unohdan oman hyvinvoinnin ja oman ajan. Tai en unohda omaa-aikaa kokonaan. Vaan sen eheyttävän oman ajan. Omaa aikaa on kyllä ns. "tyhjä aika", jolloin tollotan, katson telkkaria tai pelaan. "Tyhjä aika" on minulle yhtä tärkeää, kuin nukkuminen ja syöminen. Se ei kuitenkaan erityisesti "anna" mitään. Se on vain välttämättömyys. "Oikea oma aika" lataa akkuja. Jos nipistän "tyhjästä ajasta" tehdäkseni jotain kivaa, olen entistä väsyneempi, jos taas pidän siitä kiinni ja "innostava oma-aika" jää vähiin, niin nuupahdan työn ja tollottamisen välimaastoon. Siis se, mille pitäisi tehdä nyt jotain on se aika, joka vain vie, mutta ei anna mitään.

Toistaiseksi olen vielä sitä mieltä, että pidän työstäni ja se on omalla tavallaan potentiaalisesti antoisaa, mutta en ehkä vain osaa oikealla tavalla kanavoida sitä myös tuottamaan energiaa. Tai en osaa miettiä siihen oikeita tasapainottavia tekijöitä. Isä opetti aikanaan, että lukeminen (kaunokirjallisuuden) ei ole oikea tasapainotekijä lukemiselle (opiskelu) ja oli oikeassa. Energiaa tuovia hevikeikkoja on vain säälittävän vähän suhteessa työhön. Tarvitsisin vähintään yhden keikan kahdessa viikossa. Nyt keikat painottuu kesään. Asiaa pitänee työstää.

Beseech - Highwayman https://www.youtube.com/watch?v=AhOL2K6MED4

Itsetuhosta ja ystävyydestä

Would you feel any pity if one of those dots stopped moving forever?

Orson Wellesin roolihahmo Harry Lime elokuvassa Kolmas mies. (Kohtaus kokonaisuudessaan https://www.youtube.com/watch?v=olPAsssli3E )

Ei kovin ystävänpäivänomainen sitaatti, mutta erinnäisten asioiden takia tuo kohtaus tuli vastaan yhdessä tekstissä, josta sitten muistin ottamani kuvat Wienissä ja tavallaan tuo lause on juuri nyt ajankotainen. Ei sillä, että miettisin ihmisen arvoa rahassa (paitsi omaani joskus), mutta pikemminkin sen kannalta, että mikä merkitys ihmisillä on elämässäni.

Ääri analyyttisenä ihmisenä osaan jo itsekin sanoa, että ajatukseni siitä, että ihmiset ja ihmissuhteet elämässäni ovat tavalla tai toisella "kertakäyttöisiä", johtuu lukuisista käsittelemättömistä menetyksistä. Kun on menettänyt liian monta "korvaamatonta" ihmistä elämässään, tiedostaa ehkä liian hyvin sen, ettei mikään ystävyys tai ihmissuhde kuitenkaan kestä loputtomiin. Ihmisiä kuolee ja ihmiset muuten lähtevät elämästäsi tai sinä itse työnnät heidät pois elämästäsi. Kuvittelen, ettei enää kenenkään katoaminen elämästäni satuttaisi minua. Ja ehkä se on tottakin. Olen siitä kohtaa jo niin rikki.

Ongelma juuri nyt juuri tässä tilanteessa on se, että tiedän olevani todella rikki. Mutta en tiedä, jaksanko alkaa paikkaamaan ja kokoamaan palasia. Tarvitsisin siihen jonkin syyn. "Helppoja syitä" minulla ei ole. Ei ole yhtään ihmistä, joka olisi minusta riippuvainen (lapsia ei ole ja vanhemmat ovat jo kuolleet), ei ketään niin läheistä, että luovuttamiseni satuttaisi heitä kovin pahasti..... Tosin tässä jälkimmäisessä kohdassa puhuu ihminen, jonka elämässä itsemurha on ollut luonnollinen kuolintapa. Yritän aina välillä palauttaa mieleeni erään kaverini reaktion, kun yksi puolituttu tappoi itsensä. Huolimatta siitä, että hän oli tuon ihmisen kanssa jutellut ehkä kerran, hän oli asiasta ihan poissa tolaltaan. Itse ei enää siinä vaiheessa (taisin olla jotain reilu 20vee) jaksanut enää edes olla yllättynyt. Ihmiset nyt vaan kuolee, kuka mitenkin.

Itsemurhan tehneitä ihmisiä syytetään usein itsekkäiksi. Tämä on asia, jota olen usein ihmetellyt. Ihanko ihmisen pitäisi kestää ihan mitä tahansa vain siksi, ettei pahoittaisi toisten mieltä? Noin oman elämäni saldona voisin sanoa, että olen eläissäni tehnyt niin vitusti muiden edestä asioita, joten jos päädyn itsekkääseen ratkaisuun, niin ainakin kerrankin teen jotain vain ihan itseni takia. Toki vielä en ole ihan siinä pisteessä.

Minun piti kirjoittaa myös ystävyydestä. Tai oikeastaan juuri siitä minun piti kirjoittaa, mutta homma lähti heti alusta vähän sivuladulle. En kuitenkaan poista tuota alkua, ja siirrä myöhempään, koska tämä loppu ehkä pehmentää tuota alkua.

Minulla on hyviä ystäviä. Minulla on myös niitä ystäviä, joiden "miten jaksat" ja "voinko olla avuksi" kyselyihin tekisi mieli vastata, että "haista vittu". Hyvät ystävät juuri nyt kuuntelevat ja ainakin teeskentelevät ymmärtävänsä missä tilanteessa olen. Ehkä kaikkein oleellisinta on se, että saan heiltä myötätuntoa ja apua omissa mietteissäni, en ratkaisuehdotuksia. Minulla on myös niitä "ystäviä", joiden mielestä kunnon ruokavalio ja reipas liikunta ratkaisisi kaikki ongelmat. Toki hyvä ruokavalio ja reipas liikunta vähän auttaa, mutta ei niin, että kaiken muun lisäksi tuntee syyllisyyttä siitä, että makaa kotona, syö herkkuja ja katsoo telkkarista ala-arvoista realityä.

Kärvistelen sen kanssa, että millaista apua oikein tarvitisin. Tai joo, onhan tähän olemassa tietenkin lääke ja se on rakkaus. Jep... luit oikein. Tässä vajotessani syvemmälle olen miettinyt paljon sitä, mitä Korinttilaiskurjeessä sanotaan:

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen.

1.Korinttolaiskirje13:1

Tämä ei ole sinkkuininää, vaan ihan oikea asia. Rakkaudella on monta muotoa ja rakkaus voi kohdistua "rakastettuun", ystävään, lapseen, sukulaiseen, lemmikkiin, maailmaan, ihmiskuntaan tai mihin tahansa. Joskus minulla on ollut tunne rakkaudellisesta yhteydestä maailmankaikkeuteen ja se, jos mikä teki elämästä elämisen arvoista. Rakkaus löytyy ihmisestä sisältä, ei toisesta ihmisestä. Nyt kuitenkin olen tilanteessa, jossa olen tehnyt niin paljon muiden eteen. Antanut niin paljon, että olen ihan loppu. Juuri nyt en tiedä, mistä saisin itse yhtään energiaa. Olen antanut niin paljon ja unohtanut itseni ja nyt olen tilanteessa, jossa en tiedä jaksanko enää lähteä hakemaan itselleni voimia ja parantumista. 

Kun on taistellut kauan, niin nyt on tullut tilanne, jossa en jaksa enää taistella. En toisten puolesta, enkä ehkä edes itseni.

Death come near me - Draconian

https://www.youtube.com/watch?v=6R7jSfLpk7Y

Kuinka putosin kaninkoloon?

... taas

Edellisen tekstin otsikko sopisi hyvin tähänkin tekstiin. Aika paljon on tuon jälkeen tapahtunut. Pääasiassa niin, että olen uuvuttanut itseni totaalisesti. Joululoma ei auttanut ja sitten, kun töihin lähtö alkoi yksinkertaisesti ahdistaa liikaa, oli vain puhallettava peli poikki. Nyt siis sairauslomalla ja "yritän pysytellä hengissä" seuraavaan lääkäriaikaan ja psykiatriin saakka.

Yritän tässä miettiä, mistä päästä tätä oikein avaisi ja kannattaako ylipäätään avautua missään blogissa mistään. Kuten hyvin tiedätte, niin mikään "muka yksityinen" ei sitä ole. Nykyinen maailma on raaka ihmisille, jotka tunnustavat heikkoutensa ja sitten sen jälkeen haluavat vielä kuitenkin tehdä jotain, joka olisi vähäänkään julkisesti kiinnostavaa tai vaikka se ei edes olisi niin kovin kiinnostavaa. Aina pitää olla kuitenkin valmis, että minkä tahansa, mitä on kirjoittanut, voi löytää joskus edestään.

No, ehkä kuitenkin kirjoitan. Ehkä jotakuta kiinnostaa tai sitten ei. Ja jos joskus joku kaivaa nämä tekstit ja heittää ne päin naamaa, niin ehkä olen silloin niin vahva, että voin kääntää sen edukseni.  Ja tietenkin se, että loanheittäjät heittävät lokaa anyway.

Olisi NIIN helppoa mistää kaikki töiden syyksi. Liikaa tekemistä, liikaa vastuuta ja yksinkertaisesti kaikkea liikaa. Mutta ei se ole sitä. Minula on aina ollut tapana hoitaa kaaosta kaaoksella. Viime aikoina se on ollut työ ja siihen liittyvät jutut. Itseasiassa vielä reilu viikko sitten vakavasti mietin lähtemistä kuntavaaleihin ehdolle. Hyvä ystävä syytti maaniseksi... Ja sitähän se olisi ollutkin.

Tämä suma on namhempi. Edellisen avioliiton jälkeen siirryin uuteen työhön ja äidin sairastamisen aikaan tein kahta työtä ja opiskelin. Siitä muutama vuosi taaksepäin. Isän kuolema ja ensimmäinen avioero hoidettiin hyppäämällä harkitsemattomasti kaoottiseen parisuhteeseen, jättämällä entinen työ ja muuttmalla paikkakuntaa. Vielä hyppäys taaksepäin. Ensimmäisessä avioliitossa ollut kriisi hoitui, muuttamalla puolison perässä toiselle paikkakunnalle ja vaihtamalla työpaikka. Vielä hyppäys taaksepäin... Äidin vakavaa masennusta minun ollessani teini-iässä hoisin holtittomalla elämällä parikymppisenä. Ensimmäiset itsetuhoiset ajatukset joskus 16 vuotiaana ja sen jälkeen ne ovat olleet melkein jokapäiväisiä seuralaisia.

Lääkärin huoli "kykenetkö hillitsemään itsesi itsetuhosikanssa", huvitti. Olen kyennyt tähän saakka, ehkä nyt vielä pari viikkoa.

En ole kokemut olevani masentunut, mutta elämä ei vain pääsääntöisesti ole kiinnostavaa. Toki siinä on hetkensä, mutta silti se on enemmän, kuin tylsä elokuva, jossa on huippuhetkensä, mutta jota ei silti kiinnosta välttämättä katsoa loppuun. Lukuunottamatta muutamia poikkeusjaksoja en ole ollut erityisen ahdistunut. Minusta maailma on tavattoman kaunis ja saan kokemuksia kauneudesta ja ilosta. Siksi jotenkin ajatus lääkkeistä tuntuu oudolta. Käsittääkseni ne leikkaavat pois niitä huonoja juttuja ja ylipäätään ääritunteita. Mutta jos elämäniloni on poissa nimenomaa kaiken "tasaisuuden" takia, niin auttavatko tasoittavat lääkkeet?

Äidin sairastaminen ja traumaattinen toinen avioliitto ovat asooita, jotka olisi ehkä viimein syytä käsitellä. Minulla ei vain ole kauheasti intoa alkaa penkomaan kaikkea vanhaa paskaa, mitä siellä on. Lisäksi kun tähän yhdistää sen, että fibro on kunnolla aktivoitunut. Ranteisiin ja käsiin ja kaikkialle muualle sattuu koko ajan helvetisti. Silmät eivät toimi kunnolla, vaan näkö alkaa sumeta jo vähän lukemisen tai kirjoittamisen jälkeen. Niin eipä kaiketi ole ihme, että nyt ei vain huvita. En vaan jaksa,

Olen niin pitkään pitänyt itseäni hengissä sillä, että olen "tehnyt itsestäni tarpeellisen", nyt pitänee yrittää jotain muuta,

Pain Coming home: https://www.youtube.com/watch?v=akYnfVjSHeA

Vaikeat päivät

Isäinpäivä on yksi vaikeimmista päivistä vuodessa. Muut kaksi ovat äitienpäivä ja joulu. Miksi sitten näin. Ninä päivinä tunnen itseni ulkopuoliseksi. Työkaveri pahoitteli häiritessään isäinpäivää, kun kysyi yhtä työasiaa. No empä minä isäinpäivää muutenkaan vietä. Isoisistä toinen oli kuollut ennen syntymääni ja toinenkin kuoli, kun olin vielä ihan pieni. Oma isäni oli hyvä isä, mutta hänenkin poismenostaan on yli kymmenen vuotta. Minulla ei myöskään ole puolisoa, joka olisi isä. Samaan aikaan tuntuu, että kaikilla ympärilläni olevilla on isä tai ainakin joku isän kaltainen vanhempi mies, setä, isoisä, isäpuoli...

Tiedän, ettei se pidä paikkaansa. Maailma on töynnä kaltaisiani orpoja nelikymppisiä. On miehiä, joilla ei ole isää, eikä lapsia, mutta eipä se sitä omaa subjektiivista kokemusta mihinkään muuta. Sitä tosiasiaa, että tällaiset päivät saavat minut tuntemaan itseni yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Omalle isälle (tai äitienpäivänä äidille) sytytetyt kynttilät eivät sitä miksikään muuta. Sosiaalinen media pahentaa asiaa, "kaikki" toivottelevat hyvää isäinpäivää. Samaten mainokset ja markkinointi - sähköpostiin tupsahtaa meilejä "muistithan isäinpäivän". Vaikea olla unohtamatta.

Ihan tyhmää tämä angstaaminen, mutta tämä on nyt vain se, miltä tuntuu. Miltä tuntuu, kun näyttää siltä, että kaikki muut ovat perheidensä parissa ja minä yksin kotona sairaana, eikä ole ketään, jota voisin edes pyytää käymään kaupassa. Ei varsinkaan juuri tänään, kun "kaikki" ovat isiensä ja puolisoidensa kanssa.

Teemaan sopibaksi kappaleeksi olen valinnut Ugly Kid Joen "Cats in the Cradle" https://www.youtube.com/watch?v=B32yjbCSVpU

Syy valintaan on se, että vaikka isäni oli hyvä isä, niin välejämme ei voi sanoa erityisen lämpimiksi. Onneksi näen veljeni hoitaneen isyytensä tytärtensä kanssa paljon paremmin. Tavallaan on aika pelottavaa, että tavallaan näen isäni menevän ja tekevän puolen itsessäni. Juuri sen, että on aina jossain menossa, eikä aikaa välttämättä aina ole läheisille. Ehkä on siis hyvä, ettei minulla ole niitä läheisiä.

Toisin, kuin tuossa laulussa. Oma isäni oli tukena ja kuunteli ja auttoi aina, kun tarvitsin. Huolimatta siitä, että oli aina menossa. Itse asiassa aika usein olin äidin kanssa mukana isän työ- ja kokousmatkoilla. Ei välttämättä mikään tavanomaisin lapsuus istua autossa matkalla jonnekin ja viettää iltoja ja öitä hotelleissa. Ei ehkä ole ihmekään, että minusta tuli vähän levoton.

Kun ihmisarvo mitataan vaa'alla

Minä olen reilusti ylipainoinen nainen. Tällä hetkellä paino on about 100 kiloa. Painoideksi heittelee "merkittävän" ja "sairaalloisen" ylipainon välillä. Toisinaan olen ollut niinkin hoikka, että olen ollut "vain merkittävä" ylipaino.

Pari vuotta sitten innostuin kuntoilusta ja siitä sitten keväällä myös juoksemisesta, Paino ei kuitenkaan oleellisesti tippunut, vaan olin tuossa "merkittävän" ylipainon ylärajoilla. Personal treinerini totesi yhden kymmenen kilometrin juoksin jälkeen, painoa vatvoessani, että onko sillä painolla lopulta niin isoa merkitystä. Kunto on loistava ja lääkärin mukaan veriarvot ovat ihanteelliset. Olisi todella kaunis ajatus, että voisi olla vain oma itsensä. Mutta kun se ei mene niin.

Olen ollut ylipainoinen käytännössä koko elämäni lukuunottamatta paria lyhyttä pätkää, jolloin kovan dietin jälkeen sain painoni hyväksyttäviin lukemiin. Silloinkin sekä silloinen puolisoni, että äitini (sen jälkeen, kun silä oli tottunut hoikentuneeseen olemukseeni) totesivat, että "vielä viisi kiloa". Käytännössä siis minun olisi pitänyt painaa puolet siitä, mitä painan nyt kelvatakseni puolisolleni ja vanhemmilleni.

Erityisesti äidilläni oli äärimmäisen vaikeaa hyväksyä pullukkaa olemustani "eikö sinulla ole jo hankala ollakin", "minä olen niin huolissani tuosta painostani", samalla, kun kuitenkin äidin viimeisinä aikoina olin ainoa, joka jaksoi kantaa äidin suihkuun ja muutenkin kannella ja nostella häntä, kun hänellä itsellään oli mennyt liikuntakyky.

Vuosien mittaan olen oppinut kutakuinkin hyväksymään itseni. Omasta mielestäni nykyisessä on "vähän liikaa", mutta en kuitenkaan tavoittele mitään huikeaa tiputusta. Olen myös hyväksynyt sen, että minulla on paha tapa hoitaa itseäni ruualla ja olen auttamattoman huono muistamaan, ettei nälkää pitäisi päästää päälle. Myönnän, että olisin varmaankin terveepi hoikempana, mutta kun asiat eivät ole ihan niin yksinkertaisia.

En ala nyt erittelemään syitä siihen miksi juuri minulla on vaikea tiputtaa painoa tai miksi en halua alkaa millekään uudelle hienolle dietille. Pikemminkin pohdin sitä, miksi MINUN painoni on ongelma MUILLE.

Joskus vaikuttaa siltä, että mitä tahansa teenkin (menestyksekkäitä opintoja, kohtuullisen hyvä ura, hyvät verkostot, taloudellinen itsenäisyys, yhteiskunnallinen aktiivisuus jne.) jäävät aina painon varjoon. Jopa työkavereistani osa sanoo, että oot ihan hyvä tyyppi, jos vain tiputtaisit 5-30 kiloa. Onneksi toistaiseksi (tai en ole ainakaan huomannit) paino ei ole vaikuttanut uralla etenemiseeni.

Oudointa oli, kun juttelin hyvän ystäväni ja hänen miehensä kanssa sinkkuudestani. He totesivat, että olen tavattoman kaunis ja jos olisin 30 kiloa hoikempi, niin minun ei varmasti tarvitsisi olla sinkku. Tavallaan olen samaa mieltä. On helppoa perustella yksin oloaan "väärällä" ulkonäöllä ja painolla sen perustelu on vielä helpompaa. Tottakai itsekin olen sen verran ulkonäkökeskeinen, että katson myös kumppanin ulkonäköä, mutta paino ei kuitenkaan ole se tärkein kriteeri. Toisille se ilmeisesti on kynnyskysymys. Ensin pitää olla painon kohdillaan ja sitten vasta katsotaan muuta ulkonäköä ja luonnetta.

Satuttaako se, että toiset kommentoivat painoa? Satuttaa ja se satuttaa paljon. Se, että täpötäydessä yleisessä sekasaunassa (jossa kaikki ovat uikkarit päällä), kukaan ei halua istua viimeiselle vapaalle paikalle, joka sattuu olemaan vieressäsi, vaan mieluummin seisotaan. Satuttaako se, että sinulta kysytään aina, miten "kuntoremontti" ta "dietti" on edennyt, vaikka et edes sellaisella ole ollut tai että sinulle ollaan työntämässä milloin mitäkin "puhdistys" ja laihdutuskuuria. Kyllä se satuttaa.

Juuri nyt keskityn työhöni ja siihen, että saan omaa päätäni järjestykseen ja että hyväksyn sairauksien ja vanhenemisen kehossani aiheuttamat muutokset. Juoksuharrastus oli pakko lopettaa ja moni muukin liikunta on vaikeaa, siksi minun pitää saada ensin pääni järjestykseen ja vasta sitten miettiä enemmän ruokavaliota. Toki tiedän, että jos olisin hoikempi, jotkut asiat olisivat helpompia, mutta kun jotenkin pitää saada pää ensin järjestykseen.

Kukka Laakso kirjoitti blogissaan tästä aiheesta "Pullukka, sinusta on tullut rakas" http://blogit.kauneusjaterveys.fi/kukkalaakso/pullukka-sinusta-on-tullut-rakas/ Hän nostaa esiin mediassa olevan laihdutusohjelmien taka-ajatuksen. Ihmisen tulee hyväksyä itsensä sellaisena, kuin on, mutta vasta sitten kun paino on jo pudonnut. Itse elän juuri tuota. Koen, että muutoksen avain olisi siinä, että hyväksyisin itseni, mutta itsensä hyväksyminen tällaisena kuin olen nyt, ei ole hyväksyttävää.

Läski sinkku on ihminen, joka on usein itsensä ja muidenkin mielestä sinkku siksi, että on läski. Ei minulle kukaan tule ihmettelemään, että miksi minä olen sinkku. Onhan se sanomattakin selvää. Sen sijaan hoikemmilta kanssasiskoiltani sitä udellaan useinkin. Tottakai tässä on ongelmia myös omien korvien välissä, sillä pidän miehiä, jotka nimenomaan ihailevat erityisen runsaita naisia, jotenkin pervoina.

Kuka sitten mittaa ihmisarvoani puntarilla? Minä itse vai joku muu? Vai "kaikki"? Muiden asenteille en voi mitään. Omalle asenteelleni voin jotain. Jos en tee sille mitään, niin ollaan kierteessä, jossa en enää halua olla oma itseni. Asia vaatii työstämistä. Joka päivä.

Type O Negative - I Don't Wanna Be Me