keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Työ, uupumus ja sukupuoli

Olen miettinyt todella paljon sitä, miksi naiset uupuvat ja jäävät sairaslomalle, mutta miehet harvemmin. Harvoin lukee myöskään tapauksista, joissa mies kertoo voittaneensa työuupumuksen. Noin oman pirttisosiologisen analyysini mukaan miesten tapa uupua johtaa useammin alkoholismiin, tai itsemurhaan. Naisilla taas kynnys hakea apua on ehkä matalampi, joten tulee illuusio, että vain naiset ovat työelämässä "niin heikkoja", että uupuvat. Toinen teoriani on se, että jos miestä alkaa töissä vituttaa, hän vaihtaa työpaikkaa herkemmin. Nainen yrittää puskea läpi ja ajattelee, että jos vain panostaa vielä vähän enemmän, niin asiat korjaantuu. Lisäksi vielä sellainen raadollinen pikkuseikka, että miehellä on usein kotonaan vaimo, joka pyörittää arkea. Tyypillinen miestarina on vaikka Kari Kairamo, joka ei sairaudestaan huolimatta halunnut hoitoon vaan päätyi ns. lopuliseen ratkaisuun.

Omat ratkaisumallini ovat aika "miehekkäitä". Ymmärrän houkurtuksen tarttua pulloon. Joskin olen myös kokeilemalla todennut, että ainoa hyvä puoli alkoholissa (parisuhteen) ongelmanratkaisuna, on se, että sillä voi pikakelata elämäänsä muutaman tunnin, niin että jos tietää paskaa olevan tulossa, niin juo muistin pois ja pääsee "oikotietä" seuraavaan aamuun tutkimaan vahingot. Työhön en ole sitä kokeillut, koska työ yleensä vituttaan töissä, enkä halua todellakaan pikakelata vapaa-aikaani.

Olen myös ollut ensimmäisessä avioliitossani se työstressaantunut puoliso, joka kotiin tullessaan olettaa, että pyykit on pesty ja ruoka on valmiina. Kun kumppani oli kotona, niin jotainhan hänen piti osaltaan tehdä. Oli aikoja, jolloin ensimmäinen puolisoni ei saanut mistään mitään rahaa minun tolojeni takia ja minä toin ainoana perheessä rahan taloon. Minulla oli siis mielestäni oikeus vaatia "palvelua". Ei ihme, että se suhde päätyi eroon.


Nyt sitten vanhojen "demonien" ja työuupumuksen takia olen miettinyt itseni tappamista. Perinteinen miehinen ratkaisu. Kun tullaan umpikujaan, niin ei muuta, kuin kuula kalloon tai tehdään "jeesukselle jojo" tai hypätään koskeen. Jännää sinällään. En ole koskaan miettinyt ilmeisesti naisille tyypillistä tapaa ajaa/hypätä rekan tai junan alle. Jos jotain itselleen tekee, niin itse se pitää tehdä, eikä sälyttää asiaa viattomalle sivulliselle.

Mutta sitten siihen työhön. Olen aina ollut jokseenkin kunnianhimoinen, vaikka nuorempana yritin väittää toista. Valta ja vallankäyttö kiehtoo minua. Ei välttämättä niin, että haluaisin olla itse johtaja, mutta haluan olla mukana prosesseissa ja päätöksenteossa. Ja myönnetään... jonain päivänä myös varmaan johtajana tavalla tai toisella. Työuupuneen kannalta tämä on ongelmallista. Kun pitäisi "downsiftata". Missä näkee ne yritysjohtajien tarinat, joissa ollaan kärsitty uupumuksesta ja palattu takaisin "pelikentälle"? Kaikki tarinat ovat luokkaa "entinen yritysjohtaja, nykyinen taksikuski - stressittömämpää elämää" tai "kovasta bisneksestä luomutilalliseksi". Minä EN HALUA lähteä minnekään hissuttelemaan ja puhumaan siitä, kuinka tullaan onnelliseksi luopumalla suorittamisesta ja menestyksen tavoittelusta.

Minä tiedän, että on ihmisiä, jotka handlaavat hommat . Pystyvät uupumatta hoitamaan hyvinkin rankkoja kokonaisuuksia. Minua kiinnostaa, mistä he saavat voimavaransa. Lääkäri onneksi kertoi, että hän tietää myös niitä "työuupumuksesta johtajaksi" tarinoita, mutta ei tietenkään voi niistä kertoa. Hän ehdottikin, että jahka kiskon itse itseni tästä suosta, niin kertoisin omista kokemuksistani. Ongelma vaan on se, että osin olen edelleen "tässä suossa", ja mietin mistä hemmetistä ne työkalut löytyvät.

Nyt ollaan siis sen äärellä, että miksi minutla loppuivat voimat. Toki osatekijä on ne vanhat käsittelemättömät paskat, asia jota työstän toivottavasti jatkossa terapiassa. Toinen tekijä on itsekkyys, tai oikeastaan sen puute. Sitä olen nyt opiskellut sairaslomalla. En vastaa syyllisyyttä tuottaviin puheluihin. Esim. tädilleni, jonka ainoa asia on selittää, kuinka minun pitäisi tulla käymään, ja syyllistää minua siitä, etten käy, en vastaa. Kummipoikani (aikuinen mies), joka ottaa vastaan rahat ja ilmaiset ruuat kiittämättä ja on muutenkin henkisesti haastava, on nyt myös nyt estolistalla. Ainakin siihen saakka, kunnes saan taas jostain niin paljon ylimääräistä energiaa, että jaksan.

Tuomitkaa ihan rauhassa, että valitsen mieluummin työn, kuin sukulaiset. Työ ei itke haudallani ja nuo ihmiset (ehkä) itkevät. Mutta työ ei myöskään käytä niin paljon emotionaalista väkivaltaa ja syyllistämistä, kuin nuo ihmiset. Kun olen haudassa, niin minulle on ihan sama, kuka niitä kukkia tuo ja eläissäni valitsen mieluummin läheiseni itse. Sellaiset ihmiset, joiden kanssa tekemisissä olo on vuorovaikutusta.

Mutta ongelma ei tarkea sillä, että suljen elämästäni pois energiasyöpöt. Ongelma on siinä, mistä sitä energiaa sitten saa. Tunnustan, että elämä ei oikein ole tasapainossa. Työ ja osin työhön liittyvät harrastukset eivät muodosta hyvää kokonaisuutta. Ja kun on yksineläjä, niin on helppo unohtaa itsensä. Tai sanotaan, että Työ-Oma Itse-Perhe kolmiosta puuttuu kokonaan se yksi tärkeä elementti, elikkä perhe. Toki sen voi korvata myös läheisillä ihmissuhteilla, mutta kun se paraskaan kaveri ei ole työpäivän jälkeen jakamassa yhteistä päivällistä tai aamulla samalla puurokattilalla, niin se ei ole sama asia. Useiden tutkimusten mukaan jopa samassa taloudessa asuva lemmikki edistää oleellisesti hyvinvointia. Viherkasvit tai pehmoeläimet eivät yllä samalle tasolle, kuin se, että samassa taloudessa on "toinen hengitys". Toki yksinelo menee kuitenkin todella huonon parisuhteen edelle.

Mikä sitten on minulla nyt se tämän kirjoituksen pointti? No se, että huolimatta siitä, että minulla on taipumus jokseenkin miehisiin ratkaisuihin, niiin nuuri nyt yritän löytää jotain parannuskeinoa tilanteeseeni ilman, että heittäisin toiseen ääripäähän, jossa turhautuisin siksi, etten pääse toteuttamaan itseäni. Vaikea rasti, Mistä siis saan energiaa. Toistaiseksi hahmotettuja asiota on tanssi, musiikki, oikeat ystävät, luonto ja KYLLÄ työ. Mutta miten saan homman balanssiin. Siinäpä kysymys,





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti