Kuolemaakin pahempi?

Tämä kirjoitus on muhinut mielessäni jo pitkään ja nyt sitten tartun toimeen. En tiedä onko tämä ajatus valmis vai ei, mutta haluan sen nyt kuitenkin kirjoittaa pois.

Minua on pidemmän aikaa rieponut raiskauksiin ja seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvä keskustelu. Yhä edelleen raiskaus on "kuolemaa pahempi" kohtalo. Annetaan ymmärtää, että uhri ei voi selvitä henkisesti ehjänä, vähintäänkin hänestä tulee "likainen".

Minä en halua vähätellä raiskausta väkivalta rikoksena. Se on rikos ja se on pahimman laatuista väkivaltaa. MUTTA se on kuitenkin vain fyysistä väkivaltaa, josta on mahdollista selvitä. Ja useimmat itseasiassa selviävätkin. Raiskaus on varmasti vielä paljon yleisempi rikos, mitä tilastot antavat ymmärtää. Sukupuoliseen kanssakäymiseen pakottamisen raja on kuitenkin häilyvä. Harva raiskaus tehdään puukko kurkulla. Uhri ei tee ilmoitusta, koska ei halua leimaantua. On helpompaa ajatella, että ne jatkot meni nyt vaan vähän pieleen tai että vaikka nyt ei huvittanu oman kumppanin kanssa, niin olkoon nyt tämän kerran, kuin ottaa itseensä polttomerkki "RAISKATTU!"

Miksi sitten yksi väkivallan muoto on "pyhitetty"? Kysehän on edelleen epätasa-arvosta. Ajatuksesta, että nainen voidaan "pilata". Raiskattu nainen on "pilattu". Kenen silmissä? Miesten? Omissa silmissään? Mitä muuta se on, kuin taas yhdenlaista vallankäyttöä? Uhri alistetaan vielä uudelleen. Sen sijaan, että hän olisi vain väkivallan uhri, hänestä tulee "pilattu nainen", pysyvästi seksuaalisesti traumatisoitunut, jonka pitäisi olla onnellinen, jos joskus vielä kykenee minkään laiseen ihmissuhteeseen.

Auttajat tekevät asiasta vielä pahemman. Ihan sama, vaikka olisit saanut puukosta, hiilihangosta tai sinut olisi poltettu, mutta jos sinut on esim. henkisesti painostamalla pakotettu seksiin, niin se on "paljon pahempi". Onhan se kuolemaakin pahempi kohtalo. Itse olen sen polven naisia, jotka ovat lukeneet kirjoista, kuinka "viimeinen luoti" säästettiin vaimolle/tyttärelle/naiselle, jotta hän ei vihollisen käsissä joutuisi kuolemaa pahemman kohtalon uhriksi. Oli tarinoita, joissa nainen mieluummin tappoi itsensä, kuin joutui raiskatuksi ja tarinoita, joissa naista syyllistettiin, kun ei ollut tappanut itseään, vaan antautunut raiskatuksi.

Antapaaka, kun kerron teille salaisuuden. Raiskaus ei ole kuolemaa pahempi kohtalo. Ei edes itselle läheisen ihmisen väkivaltaisesti tekemä raiskaus. Siitä voi toipua, sen takia ei tarvitse traumatisoitua pysyvästi. Jos traumatisoituu, niin traumatisoituu, siitäkin saattaa saada traumoja, että saa kotonaan nyrkistä naamaan. Jatkuvasta haukkumisesta ja henkisestä väkivallasta voi traumatisoitua, jatkuvasta luottamuksen pettämisestä voi traumatisoitua. Voi olla traumatisoitumatta. Voi kyetä käsittelemään asiat ja jatkamaan elämistä. Voi joutua käymään läpi pitkiä terapioita. Mutta HEI!!!! mikään näistä ei ole kuolemaa pahempi kohtalo. MIKÄÄN ei ole kuolemaa pahempi kohtalo.

Elämä on ihana ja ainutkertainen. Yhden tapauksen tai edes useamman vuoden kestäneen alistamisen ei TARVITSE pilata kenenkään loppu elämää. Mikä on tapahtunut, on tapahtunut, sitä ei tarvitse hyväksyä. Mutta mikään tapahtunut ei sellaisenaa pilaa ketään ihmistä. Uhri voi selvitä tai olla selviämättä, mutta ihmisenä uhri ei ole pilalla. Ihmisenä hän on edelleen hyvä, täydellinen ja ainutkertainen olento, joka voi luoda oman elämänsä uudelleen.

Jospa laskettaisiin raiskaus sieltä jalustalta. Väkivaltaa, mitä väkivaltaa, mutta siltikin "vain" väkivaltaa. Ei sen suurempaa, eikä pienempää, ei pyhempää, eikä pahempaa.