sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Sitaatteja

"Elämä on vastenmielinen ilmiö, ja kaiken siitä tietämämme taustalla aavisteltavissa oleva vastenmielinen totuus tekee siitä joskus vielä tuhat kertaan vastenmielisemmän." (H.P. Luvecraft novelli Arthur Jeremy)

"Koska menneen elämän kokemukset tulevat aina olemaan osa Tuhkimoa, tulee Prinssille olemaan suuri haaste voittaa hänen luottamuksensa ja rakkautensa." (Tuhkimo - traaginen tarina -baletin käsiohjelma)


Kaikesta huolimatta minulla on ollut loistava ja ajatuksia herättävä viikonloppu.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Huoh...

En oikeesti tiedä, että pitäisikö tätä edes tunnustaa. Mutta kun lupasin raportin treffeistä. Kaveri osoittautui erityisen turvallisuushakuiseksi ja väitetystä biseksuaalisuudesta huolimatta enemmän homoksi... Taidan luovuttaa. Oikeesti... ihminen, jolle seikkailua riittää uuteen kahvilaan tutustumisessa ja minä? Ei enempää kommentteja tällä erää.

Avautumisia....

Olen täässä pohdiskellut omaa arvomaailmaani, mitä tulee päihteisiin ja ihmissuhteisiin. Lopputulema on se, että kai sitä jonkun sortin streittari on. Vaikka tilaisuuksia olisi, niin yhdenillan jutut tuntuvat samalla tavalla taakse jääneeltä elämältä, kuin viikonloppu kännitkin. (Ja musiikkihan on aina elämässäni näytellyt sen kovimman huumeen osuutta muutenkin).

Lievää moralisointoa on havaittavissa muiden ihmisten suhteen liittyen sitten siihen kännäykseen ja irtosuhteisiin. Huom! siis lievää. Kyse voi olla myös siitä, että minusta asioiden pitäisi muodostaa kokonaisuus. Eli kyse ei olekaan siitä, että en hyväksyisi ihmisten tekemisiä, vaan se, etten ymmärrä/hyväksy joihinkin asioihin liittyvää kaksinaismoralismia.

Otetaan nyt esimerkiksi irtosuhteet. Joku syö e-pillereitä vain "varalta" eli jos sattuisi tärppäämään joskus. Ei siis minkään kipeiden kuukautisten tms. takia. Miksi ihmeessa? Itse silloinkin, kun noita irtonumeroita olen enemmän harrastanut, niin ei ole tullut mieleenkään harrastaa jonkun satunnaisen tyypin kanssa seksiä ilman kortsua. Sanomattakin lienee selvää, että miestä, joka sellaiseen alkaa tai sellaista haluaa, pidän automaattisesti idioottina, mikä asia latistaa halut välittömästi. Maailma on tautinen paikka ja ylipäätään toiseen ihmiseen luottaminen tuollaisessa asiassa on idioottimaista. (Toiseen ihmiseen luottaminen yhtään missään asiassa on mielestäni tyhmää, mutta se on eri asia).

Varalta syötävien pillereiden suhteen minua myös nyppii se, että jos ihminen sanoo vaikka olevansa luonnonsuojelia tai jopa alan aktivisti... siis WTF??? sama homma, kuin ketjupolttaja, joka väittää olevansa edes vähän kiinnostunut sademetsistä (jos ette tienneet, niin (mm) tupakan viljelyä varten niitä sademetsiä raivataan). Itse lopultakaan en ole mikään luontoaktivisti, mutta e-pillereiden turhaan syöminen menee samaan kategoriaan auton tyhjäkäytön kanssa. Miksi kuormittaa turhaan luontoa jos ei ole pakko? Parisuhteessa pillerien syönti on vähän eriasia, koska ne voivat olla tarpeeseen. Ihmetyttää vain se, että joku kuormittaa luontoa ja omaa kehoaan ylimääräisillä kemikaaleilla vain että pääsee mahdollisesti hankkimaan jonkun sukupuolitaudin.

Sitten alkomahooli, jos käyttö rentouttaa ja vapauttaa vähän estoista, niin ihan hyvä, mutta... Tässä taannoin luin yhtä ravitsemuskirjaa, jossa kirjoittaja (lääkäri) totesi, ettei ihminen tarvitse enempää, kujin pari lasia viiniä viikossa. Siis HÄH? Ihminen ei käsittääkseni minkään ruokasuosituksen mukaan tarvitse yhtään alkoholia. Miksi ihmeessä tuota ei nautintoaineena olisi voitu niputtaa vaikka suklaan kanssa samaan kategoriaan, eli "halutessaan tätä nautintoainetta voi dietin kärsimättä nauttia x annosta". Mutta ei. Asia piti ilmaista, ettei ihminen "tarvitse enempää, kuin kaksi lasia viiniä viikossa".

Lisäksi on nämä ravintola suosittelijat, "tämä ruoka maistuu erityisen hyvältä tämän viinin kanssa", no jos suoraan sanon, niin kokki on aika paska, jos ruoka pitää tehdä niin, että sen syöminen edellyttää suun turruttamista alkoholilla. Muistan kyllä edelleen juuston ja viinin hienon yhteyden, mutta saman efektin saa kyllä aikaan esim. hedelmillä ja hilloilla juuston kanssa.

Arvostan ihmisiä, jotka voivat nauttia alkoholia tai olla nauttimatta, mutta niitä on aika vähän. Itse tällaisena hillittömyyteen taipuvaisena ihmisenä mietin sitä, että alkoholin ongelma on se, että vaikka se voi olla nautintoaine, niin sen väärinkäyttö on todella helppoa. Verrataan vaikka tupakkaan. Nautinnolliset savut joskus ovat nautintoa, mutta pakkasessa juokseva sätkää käryyttävä ihminen tuskin nauttii siitä kovinkaan paljon, vaan kyse on riippuvuudesta. Sama sen kännin kanssa. Lasillinen tai kaksi on nautintoa, mutta ihmisessä on jotain pahasti vialla, jos hän nauttii räkäposkella kaupungilla örveltämisestä. Kohmelosta taas ei taida nauttia kukaan. Äiti aikanaan opetti, että "pidä hauskaa, niin että aamullakin on hauskaa" eipä tuota paremmin taida sanoa. Onneksi minulla on niitä ystäviä, jotka siihen viinan kanssa pystyvät ja heitä ihailen kovasti.

Mistä sitten päästään johonkin, mitä kutsun "kännikynnykseksi", kaverin kanssa viikonloppuna tätä pohdittiin. Kyseessä on se hetki, jolloin jotkut toteavat, että nyt ei enempää ja toiset taas ottavat vaikka sen "yhden tiukan", päästäkseen yli ja jatkaakseen juomista. Kun itse vielä juopottelin, huomasin tilanteen, kun kynnys oli ylitetty ja tajusin, että kohta ollaan ihan kännissä, samalla tajusi, että jo juotu alkoholi aiheutti kännin vaikka olisin lopettanut heti. Loogisesti tästä seurasi se, että oli "ihan sama" ottaa vähän lisää.

Anyway... mulla piti kirjoittaa tänään jostain ihan muusta (illan treffeistä), mutta se nyt jäi. Kirjoitamma treffeistä sitten jälkikäteen, jos niissä jotain kirjoitettavaa on.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Hyviä viboja

Ensinnä täytyy tunnustaa, että perjantai-ilta ei ollut niitä kaikkein parhaimpia. Varmaankin sen selvännäköjutun jälkeen olo oli turhautunut. Elämäni rakkaus ei tullut siis kotiin, eikä tajuntani muutenkaan avautunut, jollei v***sta lasketa.

Eilinen oli sitten ihan toista luokkaa. Aamupäivästä kävin shoppailemassa onnistuneesti, kaksi takkia, puseroita ja kaikkea muuta mukavaa. Iltapäivällä tuli sitten hyvä ystävä syömään. Oli kiva kokata, kun oli ruokavieras, joka vieläpä arvosti siikaa ja kanttarellimuhennosta. Seuraan liittyi toinenkin kaveri ja ilta kului rattoisasti. Kun nämä kaksi vierasta lähtivät, kolmas kaveri soitti ja houkutteli kaupungille.

Kahteen naiseen sitten lähdettiin katsastamaan kaupungin yöelämää. En edes muista milloin viimeksi olisin käynyt missään. Jotenkin näin asiat ihan eritavalla. Tuntui, että maailmalla oli paljon mukavannäköisiä miehiä liikkeellä. Jännää oli se, että pitkästä aikaa tunsin, että myös minua katseltiin. Tapasin parin vuoden takaisen kesäkollini, joka yllättäen tuli juttelemaan ihan asiallista asiaa. Kertoi, että maanantaina viimeistelee opintonsa ja sen jälkeen saa tutkinnon. Jännää, miksi ihminen, jonka elämä kuitenkin pyörii ihan muiden asioiden (musiikin tekemisen) ympärillä halusi minulle tuon asian kertoa. Muutenkin taisi olla varmaan ensimmäinen kerta, kun juteltiin muuta, kuin veisteltiin tyhmiä vitsejä.

Hän ei suinkaan ollut ainoa mies, joka tuntui kiinnittävän minuun huomiota.Ehkä kuitenkin olen liian kranttu, kun kukaan ei lähtenyt mukaan. Ylenmääräinen känni oli useimmissa tapauksissa se tärkein syy. Mutta pönkittihän se itsetuntoa, kun baarissa kävellessä mies pysähtyy kohdalle ja sanoo "vau". Hykerryttävää.

Näin baarissa myös erään entisen ystäväni, jonka kanssa ystävyys katkesi siihen, ettei hän ystävänäkään kyennyt hyväksymään minua minuna. Oli jännää, että kaikki hänen kanssaan samassa seurueessa olevat kyllä minua tervehtivät, mutta hänen kanssaan onnistuimme väistämään toisiamme varsin lahjakkaasti. Porukan ilmeistä huomasin, että minusta oli kyllä puhuttu, mutta ainakin osasta heistä tiedän, että he osaavat ko. ihmisen puheet pistää omaan arvoonsa.

Toinen jännä tapaaminen oli eräs kaveri, joka jostain syystä tuntuu tärkeältä ystävältä, vaikka aika vähän ollaan tekemisissä. Hän tunnusti minulle, että kantoi syyllisyyttä siitä, että joskus vuosia sitten oli vähän sekoillut exäni kanssa baarissa. Lohduttelin, että ei haittaa (eikä haitannut sillonkaan). Muistan ko. illan aika hyvin ja sen, ettei tämä nainen kyllä mihinkään syyllistynyt, muuhun kuin korkeintaan normaaliin känni flirttailuun. Mikä oli minun etuni, koskapa sain olla sinä iltana about rauhassa ja jutella meillä sen viikonlopun vieraana olleen kaverin kanssa rauhassa. Olenkin joskus ihmetellyt, että kas kun ei siitä kaverista kovin paljoa exä koskaan mustasukkaillut, mutta tässä ehkä syy.

Olo illan jälkeen on jotenkin "puhdistunut". Oli käsittämättömän mukavaa, näki ihmisiä ja pääsi virittelemään pahasti ruosteessa olevia flirttailutaitoja. Lisäksi sain kuitettua joitain menneeseen liittyviä avoimia juttuja lopullisesti päättyneiksi.

perjantai 21. lokakuuta 2011

Outoja juttuja

Kuten ainakin osalukijoista lienee jo päätellyt, niin olen jokseenkin taipuvainen kaikkeen hörhöilyyn ja siitä kiinnostunut. Kävin tänään tutussa kukkakaupassa ja siellä sattui aika jännä juttu. Sain kukkakimpun lisäksi eräänlaisen selvännäkökatsannon. Tämä henkilö (joka siis oli eri, kun taannoin henkisen kehityksen messuilla), käytti melkein samoja ilmaisuja, kuin tuo messujen katsoja. Jokin iso muutos on jo ihan ovella, melkein läsnä, eikä minulla ole sen suhteen vaihtoehtoja. Lisäksi hän kysyi, että joko olen tavannut elämäni suuren rakkauden (kas, empä ole), joka sekin kuulema on ihan hetikohta tässä paikalla. Näkijä oli aika jännän oloinen, hän jopa harmitteli, ettei se, mitä hän näki, ollut hänelle itselleen, vaan minulle.

Osa minusta uskoo ja haluaa uskoa noihin juttuihin. Mutta samalla olen epäilevällä kannalla. Jos se henkimaailma muka on niin lähellä ja minulla mika niin voimakkaat taipumukset siihen suuntaan, niin miksi hiivatissa minä en näe, enkä koe mitään, mikä ei olisi selitettävissä muuten? Uskon kyllä kykyyn hallita omaa elämääni ja sitähän minä teenkin. Ja sen ouolesta tuo rakkausasia tuntuu siltä, että kun en oikein ole ihan varma vielä haluanko oikeasti ketään elämääni, niin siksi ketään ei ole (mutta miksi sitten ei ole niitä irtonumeroitakaan, niin sitä en ymmärrä).

Ainakin nyt olen utelias tulevaisuuden suhteen. Mr. Rightin pitäisi olla jo melkein elämässäni ja kuulema tunnistan hänet tavatessani. Näkijä ainakin väitti itse näkevänsä ko. henkilön ja itseasiassa siltä hän vaikuttikin, että jonkun siinä kukkapuskien vieressä näki, mutta sanoi, ettei voi kertoa minulle ulkonäöstä yksityiskohtia. Jos leikitään, että hän tosiaan jotain näki, niin veikkaisin, ettei ollut ihan Pertti Perusinsinööri se... Kuulema mieskin harrastaisi jotain hörhöhommeleita.

Siis tähän toive kuvailtuna:
Raitis, lihaksikas, pitkätukka, joka harrastaa hörhöilyä ja metallimusiikkia, on kohtuullisen älykäs, omaa kunnollisen päivätyön ja minun kanssani yhteen sointuvan huumorintajun. Tykkää tällaisesta pyöreästä punatukkaisesta naisesta, joka myös täyttää lihaksikkuutta lukuunotamatta em. kriteerit. Tavattaessa voipi lähettää tänne Reflektionin luokse. KIITOS!

tiistai 18. lokakuuta 2011

No news is good news...

Elikkä taannoinen aktiivisuus pompsahdus johtui huonommasta jaksosta ja nyt taas on energiaa, kuin pienessä pitäjässä. Johtuo se sitten biorytmeistä, kukkatipoista tai edellisestä Rosen terapia käynnistä, niin ei sen väliä. Pääasia, että hommat luistaa. Rakkauselämä on nollassa. Sen taannoisen treffikaverin kanssa saatiin sovittua, että ollaan kavereita, joten hänen puoleltaa yhtyden pito sitten tyrehtyikin (miehet...!) Mutta eipä tuo haittaa. Töissä taas on täydellinen kaaos ja kiinnostuksella odotan, että pitääkö tässä oikeasti alkaa sitä omaa firmaa suunnittelemaan. Työ on työtä ja sillä suunnalla kriisit pitävät virkeänä. Totesin, että tässä syksy näyttää sen verran vilkkaalta, ettei tässä mitään miehen kuvatusta mukaan mahtuisikaan, vaikka oishan se kiva, että olisi joku, jonka ei voisi väistellä sitä, kun pohdin vapaa-aikanakin työjuttuja...

torstai 13. lokakuuta 2011

Rosenia ja pelkoja

Kävin tänään taas Rosen terapiassa ja taisi olla aikakin. Eilen tosin alkuviikon ahdistukset jo kaikkoamaan ja pääasiassa olin kiukkuinen työasioiden takia. Ärsyttää se, että jotkut tekevät isoja päätöksiä pienellä informaatiolla ja välittämättä mitään seurauksista. Mutta kuten terapeutille tänään sanoin, se on vain työtä. Tiedän, että henkilökohtainen turvallisuuteni tai mikään muukaan ei hetkahda noista liikuista mihinkään.

Mutta mikä sitten hetkauttaa turvallisuutta? Tänään kaiveltiin pelkoja. Puhuttiin maanantaista ja ystäväni tilanteesta. Olin jo onnistunut analysoimaan itsekin, että jo ystäväni äänen sävy puhelimessa laukaisi ne fyysiset reaktiot, jotka olivat niin tuttuja exän aikana. Nuo reaktiot itseasiassa juontavat vielä kauemmaksi. Ne juontavat siihen yksinäiseen pikkutyttöön, joka ripustautui ulkoisiin rituaaleihin, kun kukaan ei ottanut syliin ja sanonut, että kaikki on ihan kunnossa. En muista olenko sanonut, mutta ensimmäinen kerta, kun muistan äitini halanneen minua on silloin, kun olin rippikoulussa ja siellä opetettiin halaamaan. Edelleen saatan tuntea oloni vaivautuneeksi, jos joku halaa liian pitkään tai vaikka lohduttaakseen tai lohtua hakeakseen. En ymmärrä, enkä oikein osaa käsitellä asiaa.

Ensimmäisen mieheni kanssa tunsin oloni turvalliseksi. Hän oli ensimmäinen ihminen, jonka oikeasti päästin lähelleni. Vaikka suhteessa ei seksiä ollutkaan, niin välillä muistelen edelleen kaiholla sitä, että silloin sai ainakin huonon päivän jälkeen kömpiä toisen ihmisen kainaloon ja vain olla siellä. Vastaavaan tunteeseen en ollutkaan törmännyt sitä ennen enkä sen jälkeen. Sarkastinen minäni toteaa, että nähtiinhän se, miten sillekin luottamukselle kävi. Kun asiat muuttuivat ja olisin tarvinnut enemmän tukea, niin toinen luisti pois... niimpä. Mutta oli ainakin turvallisuuden illuusio jonkun aikaa.

Pohjimmiltaan ongelma tuntuu olevan siinä, että en päästä toisia lähelle itseäni, kun en päästä itseänikään. Analysoin asiat puhki ja kuulema "katoan" kosketuksen alta. Nyt olen alkanut itsekin kiinnittämään siihen huomiota. Käytän välollä hämmästyttävän vähän aikaa olemalla aidosti läsnä itsessäni. Suurin pelkoni tällä hetkellä on se, että hukkaisin taas oman itseni johonkuhun toiseen.

Valinta on kahden pahan välillä yksinäisyys ja sen mukanaan tuoma tyhjyys tai elämän jakaminen toisen kanssa ja oman minuuden menetys. Suo siellä, vetelä täällä. Se spesiaali suhde pitäisi luoda kai ensin itseensä. Auttaisi varmaan jos olisi edes jokseenkin läheisissä väleissä sen tyypin kanssa, joka näissä nahoissa asuu, mutta vaikeaa se on sekin. Kun on monta vuotta ollut hukassa itseltään, niin se tutustuminen ei ole ihan helppoa.

Positiivista kehitystä on se, että tällä viikolla olen löytänyt itsestäni uusia puolia. Olen huomannut, että minussa taitaa piillä pieni yhteiskunta-aktivisti ja oikeudenmukaisuuden puolustaja. Aika ällistyttävää, olen aina pitänyt itseäni enemmän sellaisena passiivisena, virran mukana menijänä. Nyt sitten pitää pohdiskella pidänkö tästä päättäjille soittelevasta ja vetoomuskirjeitä laativasta ihmisestä... Ehkä pyrkimys parantaa maailmaan on ihan herttainen piirre... onkohan se?

tiistai 11. lokakuuta 2011

Kaikki kunnossa?

Taannoin pohdiskelin rapumaisuuttani ja nyt voin sitten jatkaa siitä. Olo on tällä hetkellä suoraan sanottuna aika paska. Sattuu, sattuu ja sattuu. En tiedä löivätkö viikonlopun valvomiset reissun ja myöhästelevien koneiden takia elimistön sekaisin vai eiliset huonot uutiset töistä (oma osastoni mahdollisesti ajetaan alas, mutta ainakin sulautetaan muihin) ja ystävästä, josta eilen kerroinkin. Oli mikä oli, niin sattuu, oksettaa ja väsyttää. Kun menen pitkälleni peiton alle en halua enää avata silmiä. Tunnetasolla en koe työjuttujen masentaneen. Työ on työtä ja minä pärjään. Saattaa kuulostaa itserakkaalta, mutta minä vain olen ihan helvetin hyvä siinä, mitä teen. Ja aina voi tehdä jotain muutakin. Siis jos on työkykyinen. Tänään en sitä ainakaan ollut.

Mietin, että miksi ihmeessä en voi vain a) seota tai b) sairasua fyysisesti niin vakavasti ettei tarvitsisi jossitella. Mietin miksi ihmeessä minun pitäisi pinnistellä mihinkään. Naisten lehdessä oli juttua siitä, että mihin kaikkeen ihminen pystyy. Fyysisesti ja psyykkisesti ihminen voi venyä ihan huikeisiin suorituksiin... ainoa ongelma siinä on se, että minulla ei ole mitään syytä venyä mihinkään.

Iso osa minusta tuntuu nukahtaneen. Liikun elämässä, kuin kulisseissa ja joku muu puhuu suullani. Oliko se vasta elokuussa, kun liikkuminen ja ruokavalio tuntui tosi ehlpolta ja muutenkin kaikki tuntui joltain. Siis joltain muulta, kuin kivulta? Torstaina on seuraava Rosen terapia kerta. Nyt ainakin on kipuja, mitä hoitaa. Taannoin ei ollut.

Vastaus otsikon kysymykseen on: Ei ole. Mutta en tiedä sitäkään, mikä on vikana.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Avautumista alkoholista (ja alkoholisteista)

Tänään sain sellaisen puhelun, jota olen osannut pelätä. Eräs hyvä ystäväni on seurustellut pitkään ja ollut avoliitossakin miehen kanssa, joka muistuttaa harvinaisen paljon exääni. Kyseinen mies järkkäsi ystäväni vuosisitten melkein vararikkoon ja hyvä ettei käräjillekin tuhotessaan kännisekoiluillaan ystäväni elinkeinon. No, suhteen piti olla loppu, mutta kuinkas ollakaan keväällä mies "raitistui" ja luikerteli takaisin suosioon. Ystäväni selitti joku viikko sitten, että kaikki on nyt about kunnossa, mies asuu toistaiseksi hänen nurkissaan jne. Muistaakseni sanoin suoraan, ystävälleni, että hän on idiootti. Hyville ystäville voi sanoa sellaistakin. Ystäväni mukaan homma oli kuitenkin hänellä "hallinnassa".

No nyt se sitten oli tapahtunut asia, jota ystävänikin siis oli osannut pelätä. Äijän tilipäivä ja Alkoreissu. Yhdestä, "olisitko hetken hiljaa, että kuulen mitä tv:ssä sanotaan" lauseesta kiva koti-ilta muutti koko viikonlopun helvetiksi. Haukkumista, huutamista, räyhäämistä. Koko viikonloppu ja oli jatkunut vielä tänään ystäväni mennessä töihin. Kaikki vanhat jutut kaivettiin esiin. Ah, kuinka tuttua. Edelleen ystäväni ajatteli hoitaa asiaa järkevästi. Sanoi antavansa miehelle kuukauden aikaa hankkia oman kämpän. Minä sanoin, että et anna, äijä pihalle ja lukkoseppä paikalle. Mies ei virallisesti asu asunnossa, eikä hänellä ole siellä muuta, kuin kassillinen vaatteita, joten "häätö" kyllä onnistuu. Vaikka viranomaisten toimesta. Viimeinen mitä ystävästäni kuulin oli kun soitin hänelle kun hän oli mennyt töistä kotiin. Siellä kuulosti olevan tilanne päällä. Ei hän mitään sanonut, mutta kyllähän sen huomaa, kun on itse kokenut saman. Olisin mennyt sinne, mutta kun ystäväni sanoi saavansa joltakulta sukulaiselta apua, joten toivottavasti asia järjestyy.

Mietin noita "ihan mukavia" miehiä ja miksei naisiakin, jotka kiihtyvät joissain tilanteissa viinalla nollasta sataan. Koskaan ei voi luottaa siihen, että "kaikki olisi kunnossa". Ihan koska tahansa saattaa kaikki hajota. Ruoska laulaa käärmeestä, joka tekee pesän miehen päähän. Niin se vain on. Joillain on käärme sisällä ja joskus se käärme ottaa vallan. "Kun isä päätäni silitti, iski käärme huulet rikki". Sellaisia ne ihmiset ovat. Yhtä aikaa ihastuttavia ja mukavia ja samalla hetkellä hirviöitä. Jos viinaa ei olisi, niin en tiedä olisivatko he sen parempia. Oma exäni oli mennyt sen rajan taakse, missä hänelle on ihan sama onko viinaa vai ei. Pikemminkin raittiina hän saattaa olla yhtä paha, kuin kännissä. Mutta jos alkoholi ei olisi etäännyttänyt todellisuudesta, niin olisiko asia toisin?

Onko joissain ihmisissä käärme, jolle alkoholi on ravintoa ja se saa käärmeen hyökkäämään? Voiko käärme iskeä ilman viinaakin? Onko minussakin käärme? Vihan tunnistan itsessäni ja siksi en ehkä haluakaan enää parisuhdetta, koska en halua enää ketään satuttaa.

Ruoska: Käärmeenpesä

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Masennusta ilmassa

Liekkö syksy vai mikä, mutta liikunta on jäänyt ja aina vähän väliä iskee ahdistuksen aalto ylitse. Varhain vietetty syysloma ja Islannin reissu ei juuri auttanut. Elämästä tuntuu puuttuvan jotain oleellista. Välillä mietin omaa raitisteluakin, onko siinä mitään järkeä. Lauantaina tosin kokeilin vaihtoehtoa parin kuohari hörpyn verran ja totesin, että siihen ahdistukseen en ole valmis ja vaihdoin takaisin limppariin.

Mikä sitten mättää? Töissä on kivaa. Siis oikeasti. On haasteita ja hommat etenee mukavasti. Kavereita on tai ainakin facebookin luoma illuusio kavereista... ei kun ihan oikeasti on, lauantainakin oli kolme ystävää + yksi juniori kylässä ja kalenterista saa kaivella tapaamisaikoja useammallekin ystävälle. Lisäksi eilen henkisen kehityksen messuilla käydessäni tapasin useammankin ihmisen, joka tuntui olevan ilahtunut tapaamisestamme.

Äitiä on ikävä. On niin paljon asioita, joista haluaisi puhua hänen kanssaan. Niin kuin vaikka tuo reissu ja jotkut ihmissuhde jutut ja kaikkea... Tai siis kaikestahhan en toki äidin kanssa puhuisi, mutta kummiskin...

Eilen kävin henkisen kehityksen tapahtumassa ja siellä kävin selvännäkijällä. Odotin saavani kuulla kohtuullisen normaalia diipadaapaa, mutta juttu olikin jotain ihan muuta. En tosiaan usko, että sellaisia asioita kerrottaisiin kenelle tahansa edes henkisen kehityksen tilaisuudessa, joka on täynnä jos jonkinlaista wannabe -meediota. Jos nyt jotain siitä sanoisi, niin ainakin tuli sellainen olo, että olen työssäni ihan oikealla polulla sekä itse päätyön, että siihen liittyvien oheishommien kanssa. Selvännäkijä näki hyvin sen, että olen joutunut katkomaan ystävyyssuhteita ja että seesteinen vaihe alkaa olla ohi ja uusi muutosvaihe tulee myllertämään elämää ihan kohtsillään... Kiintoisaa. Saisi vaan jostain energiaa ja tarmoa ja jonkun tiedon siitä mitä pitäisi tehdä.

Liekkö henkimaailman vai selvännäkijän (joka ei kyllä ilmeisesti nähnyt asiassa mitään vitsiä) hurttia huumoria, mutta henkioppaani on kuulema nimeltään Oswald-eno :D