Edellisen kirjoituksen jälkeen katsoin pätkän pakkomielteistä kertovaa dokumenttia. Siinä oli nainen, jolla oli sellaisia pakkomielteitä, joita itselläni oli paljon lievempänä lapsena. Mm. se, ettei hän pystynyt nukkumaan huoneessa, jossa oli peilejä. Ohjelmassa terapeutti päätteli pakkomielteiden johtuvan naisen viisi vuotta kestäneestä väkivaltaisesta suhteesta. Totesin, että kyllä sitä on onnekas, kun ei ainakaan pakkomielteitä saanut suhteesta läksiäislahjaksi, jotain muuta kyllä.
Puhuin tuosta dokkarista rosen terapeutilleni ja hän totesi jo aiemmin huomanneensa, että minulla kosketuksen hyväksyminen vaihtelee. Välillä kosketus tuntuu olevan ihan OK ja välillä "katoan" kosketuksen alta. Hän kysyi, onko minussa mitään kohtaa, jota voisi koskettaa vapaasti. Mietin ja mietin ja totesin, että ei. Välillä on, mutta välillä ei. Oivalsin, että suhteessa olin nukkunutkin aina "koiran unta" ollut valppaana mahdollisten hyökkäysten varalta. Edelleen rentoutuminen on vaikeaa toisen ihmisen läheisyydessä rentoutumisesta puhumattakaan.
Valmius uuteen suhteeseen taitaa siis olla edelleen lähellä nollaa. Fyysinen läheisyys on vaikeaa, henkiseen läheisyyteen en edes usko. En ainakaan omalla kohdallani. "Salaisuus" kirjassa sanotaan, että vain ne asiat voi saada, jotka uskoo saavansa. Koska en usko rakkauteen, niin sitä tuskin kohdalleni sattuukaan. Mutta hyvä näin. Jos joskus asiat muuttuvat, niin sitten muuttuvat.
Terapia tekee hyvää, avaa silmiä ja antaa ajatuksia. Tavallaan on hyvä, että se osoittaa minulle heikkoja kohtiani. Heikot kohdat ovat ja jos alan suojaamaan niitä väärällä tavalla, niin pahimmassa tapauksessa vaara on niiden pakkomielteiden kaltaiset oireet tai joku pahempi ongelma. Pikkuhiljaa tässä eheytyy, siihen ainakin uskon.
torstai 23. kesäkuuta 2011
maanantai 20. kesäkuuta 2011
Ennen terapiaa
Kirjoitellaampa tähän joitain mietteitä ennen huomista terapiaa. Edellisestä kerrasta on about kuukausi. Moni asia tuntuu muuttuneen. Siinä missä viimeksi yritin vetäytyä piiloon koko maailmaa koen tulleeni rohkeammaksi. Viimeisimmän terapia istunnon jälkeen värjäsin hiukset. Kampaajan tuolissa lopputulosta tarkastellessani fiilis oli ensin sellainen, että enhän minä nyt näin uskalla mennä uloskaan... Tulos oli juuri sitä mitä halusin, mutta hetken se piileskelevä osa minusta ahdistui. Ulos kuitenkin lähdin ja nautin osakseni saamistani katseista.
Jotenkin tuntuu, että olen ryhdistynyt ja alkanut hyväksyä itseni entistä paremmin viime terapian jälkeen. Seuraavaa siis odottelen innolla. Viime viikon kaltaisia masennusiltoja tulee, mutta ehkä vähän vähemmän. Johtuuko se sitten terapiasta, kesästä vai lomasta, en tiedä. Terapia on kuitenkin auttanut käsittelemään joitain asioita.
Sisareni kävi myös terapiassa. Jännää oli, että hän sanoi täsmälleen samat sanat, kuin tyttärensä sanoi minulle vain muutamaa päivää aikaisemmin. Siis että monet ongelmat johtuvat siitä, ettei hän ole koskaan voinut luottaa siihen, että äiti on äiti ja äiti on läsnä. Tuttuahan se on minullekin. Minun "äitini" oli lapsena yksi siskoistani (ei tämä vanhin). Äiti oli tukena vasta aikuisena, tämän viimeisimmän eron jälkeen. Se miksi sisareni ei voinut luottaa äitiimme johtui jostain muusta kuin se, mitä hänen ja hänen tyttärensä välillä on tapahtunut, mutta kyse on pohjimmiltaan samasta. On ajateltu, että kyllähän tyttö selviää huolehtimatta.
Sen sisareni, joka aikanaan oli minulle varaäitinä, välit omaan tyttäreensä ovat kokonaan toista luokkaa. Välittävät ja huolehtivat. Joskus minusta on tuntunut, että liiankin huolehtivat, mutta kuitenkin. Mutta on jännää nähdä, kuinka tietyt asiat siirtyvät sukupolvelta toiselle. Minulta itseltäni koko äitiysosa on jäänyt puuttumaan. Minkään biologisen kellon olemassaoloa en ole edes huomannut. Lisääntymisen tarve on puuttunut lähes täydellisesti. Mietinkin, että jos jotenkin vaikka vahingossa olisin tullut äidiksi, olisinko yhtä etäinen, kuin oma äitini vai kykenisinkö muuttamaan asioita. No onneksi asiaa ei tarvinne koskaan testata.
Jotenkin tuntuu, että olen ryhdistynyt ja alkanut hyväksyä itseni entistä paremmin viime terapian jälkeen. Seuraavaa siis odottelen innolla. Viime viikon kaltaisia masennusiltoja tulee, mutta ehkä vähän vähemmän. Johtuuko se sitten terapiasta, kesästä vai lomasta, en tiedä. Terapia on kuitenkin auttanut käsittelemään joitain asioita.
Sisareni kävi myös terapiassa. Jännää oli, että hän sanoi täsmälleen samat sanat, kuin tyttärensä sanoi minulle vain muutamaa päivää aikaisemmin. Siis että monet ongelmat johtuvat siitä, ettei hän ole koskaan voinut luottaa siihen, että äiti on äiti ja äiti on läsnä. Tuttuahan se on minullekin. Minun "äitini" oli lapsena yksi siskoistani (ei tämä vanhin). Äiti oli tukena vasta aikuisena, tämän viimeisimmän eron jälkeen. Se miksi sisareni ei voinut luottaa äitiimme johtui jostain muusta kuin se, mitä hänen ja hänen tyttärensä välillä on tapahtunut, mutta kyse on pohjimmiltaan samasta. On ajateltu, että kyllähän tyttö selviää huolehtimatta.
Sen sisareni, joka aikanaan oli minulle varaäitinä, välit omaan tyttäreensä ovat kokonaan toista luokkaa. Välittävät ja huolehtivat. Joskus minusta on tuntunut, että liiankin huolehtivat, mutta kuitenkin. Mutta on jännää nähdä, kuinka tietyt asiat siirtyvät sukupolvelta toiselle. Minulta itseltäni koko äitiysosa on jäänyt puuttumaan. Minkään biologisen kellon olemassaoloa en ole edes huomannut. Lisääntymisen tarve on puuttunut lähes täydellisesti. Mietinkin, että jos jotenkin vaikka vahingossa olisin tullut äidiksi, olisinko yhtä etäinen, kuin oma äitini vai kykenisinkö muuttamaan asioita. No onneksi asiaa ei tarvinne koskaan testata.
sunnuntai 19. kesäkuuta 2011
Häiriötä
Pikkasen heittää häränpyllyä tämä oleminen. Edellisen postauksen jäljiltä olo oli taas tasapainossa, kunnes eksäni (tämän viimeisimmän siis) minua edeltänyt vaimo otti yhteyttä. Ukko on riehaantunut. Häiriösoitot ja- viestit ovat jatkuvia. Ilmeisesti ei just nyt oo muita kiusattavia. Minähän olen itteni niin hyvin piilottanut, ettei exä saa minuun yhteyttä, joten oon saanu olla rauhassa. Kuulema eksä on "lopullisesti seonnu ja alkoholisoitunu"... Mitenhän siitä on mahollista vielä hullummaksi (ja juopommaksi) tulla?
No anyway, oli kiva kuulla lapsista, mutta muuten olo meni hetkeksi sekaisin. Vatsaa väänsi ja muutenkin. Pari päivää reissussa kuitenkin helpotti ja asiat menivät omiin mittasuhteisiinsa. Tokko törmään mieheen yhtään sen todennäköisemmin ja tuskin mahdollinen taaaminen on sen kummempi, kuin ilman noita tietoja. Jotenkin olen vain päässyt siitä jo niin kauas, etten millään jaksaisi enää. Jonkinlainen sairas uteliaisuus kuitenkin kytee vielä ihmisen suhteen, missähän kunnossa se on? Toivottavasti pääsen vielä joskus olotilaan, jossa ko. ihmiseen törmääminen olisi ihan samantekevää.
Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Parinpäivän ex-tempore reissu naapurikaupunkiin ja mökille teki hyvää. Mukaan mahtui tapaaminen minulle tärkeän vertaistuki-ihmisen kanssa ja toinen tapaaminen, josta ehken kehittyy joskus jotain tai sitten ei. Kuitenkin piristi sinkkunaisen elämää sen verran, että ehkä unohdan ne luostarisuunnitelmat toistaiseksi.
Ja pakko liittää mukaan biisi (Painia tottakai). Tämä soi autossa reissun aikana aika lailla. Shut your mouth Osuva siksikin, kun erotessamme eksä heitti minulle tuon "what comes around you know goes around". Olen tismalleen samaa mieltä, mutta meistä minä en ehkä ollut (ole) se, jonka sitä pitäisi pelätä.
No anyway, oli kiva kuulla lapsista, mutta muuten olo meni hetkeksi sekaisin. Vatsaa väänsi ja muutenkin. Pari päivää reissussa kuitenkin helpotti ja asiat menivät omiin mittasuhteisiinsa. Tokko törmään mieheen yhtään sen todennäköisemmin ja tuskin mahdollinen taaaminen on sen kummempi, kuin ilman noita tietoja. Jotenkin olen vain päässyt siitä jo niin kauas, etten millään jaksaisi enää. Jonkinlainen sairas uteliaisuus kuitenkin kytee vielä ihmisen suhteen, missähän kunnossa se on? Toivottavasti pääsen vielä joskus olotilaan, jossa ko. ihmiseen törmääminen olisi ihan samantekevää.
Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Parinpäivän ex-tempore reissu naapurikaupunkiin ja mökille teki hyvää. Mukaan mahtui tapaaminen minulle tärkeän vertaistuki-ihmisen kanssa ja toinen tapaaminen, josta ehken kehittyy joskus jotain tai sitten ei. Kuitenkin piristi sinkkunaisen elämää sen verran, että ehkä unohdan ne luostarisuunnitelmat toistaiseksi.
Ja pakko liittää mukaan biisi (Painia tottakai). Tämä soi autossa reissun aikana aika lailla. Shut your mouth Osuva siksikin, kun erotessamme eksä heitti minulle tuon "what comes around you know goes around". Olen tismalleen samaa mieltä, mutta meistä minä en ehkä ollut (ole) se, jonka sitä pitäisi pelätä.
keskiviikko 15. kesäkuuta 2011
Mitä taas tapahtui?
Tänään oli taas päivä, joka on hyvä esimerkki useimmista. Vaikka loman lähestyessä motivaatio töiden suhteen alkaa olla tiessään, niin töissä oli mukavaa. Sain tehtyä asioita, joita piti, kävin mukavia keskusteluja mukavien ihmisten kanssa ja kun lähdin töistä, olisin voinut tanssahdella pihalla. Olin yksinkertaisesti käsittämättömän onnellinen.
Ihan puhtaasta uteliaisuudesta menin illalla tilaisuuteen, jossa puhuttiin onnellisuudesta ja tavoitteista ja niiden saavuttamisesta. Ajattelin, että tämähän on ihan turhaa, kun olen jo niin onnellinen. Oivalsin kuitenkin syyn mm. juomisen lopettamiseen. Alkoholiin liittyvistä mielikuvista oli tullut niin vastenmielisiä, että helpointa oli luopua toiminnasta (alkoholin juomisesta). Tilaisuudessa vakuutuin myös siitä, minkä olen aina tiennyt. Saan sen mitä haluan. Mutta nyt tullaan ongelmaan. Kun minä aika harvoin tiedän mitä minä haluan. On helppo sanoa haluavansa rahaa (vaikka en ole erityisen rikas, nniin talouteni on kunnossa, enkä oikeastaan tarvitse enempää), elämänkumppania (sitähän tämän ikäisen yksinäisen naisen pitäisi haluta), parempaa työtä (omani on mukavaa ja pystyn tekemään siitä koko ajan parempaa), laihtumista (eivätkö kaikki läskit sitä halua?), terveyttä (omassani ei ole mitään vikaa. MUTTA Mitkä ovat niitä juttuja, joita itse ihan oikeasti haluan?
Listailin mielessäni muutamia juttuja. Ihailua, arvostusta ja ystäviä. Arvostusta saan kyllä, mutta sitä haluaa aina lisää. Ihailuakin olen taas viime aikoina ilmassa huomannut mutta entä ystäviä? Minulla tuntuu olevan "lahja" etäännyttää ihmiset. Tai ehkä en ole riittävän kiinnostava tai hyvää seuraa siihen, että minuun haluttaisiin pitää yhteyttä. Taannoin luin lehdestä jutun naisesta, joka pohti, että jos hän lakkaisi ottamasta ihmisiin yhteyttä, kukaan ei varmaan edes huomaisi sitä. Välillä ajattelen, että se pätee minuunkin. Tiedän ettei se ole totta, mutta kuitenkin...
Takaisin tähän päivään. Lähdin tilaisuuden jälkeen pyöräilemään kotiin. Pyörähdin katselemassa vähän ihmisiä ja soitin eräälle ystävälleni. Hän ei vastannut. Kaikki nuo edellä olleet ajatukset iskivät päälle. "Kukaan ei halua olla minun kanssa". Puhelin kiinni ja kotiin murjottamaan.
Ihan hyvin olisin voinut mennä kuuntelemaan jotain bändiä, joita kaupungissa oli tänään vaikka kuinka monta. Tiesin paikan, jossa olisi ollut pari tuttuakin, jotka varmasti olisivat ilahtuneet, jos olisin liittynyt seuraan, vaan ei. Puhelin kiinni ja kotiin...
Jossain kohtaa minussa tuntuu olevan rikkinäinen kohta. Minulla ei ole epäilystäkään, siitä, etteikö minua arvostettaisi töissä tai siitä etteikö minua pidettäisi pätevänä, mutta mitä tulee yksityiselämän ihmissuhteisiin tilanne on toinen.
Story of my life, aamu ja päivä menee hyvin, mutta ilta persiilleen. Jos huomisen aloittaisi vaika torikahvilla ja kuntosalilla. Huomenillalla taas olisi luvassa mukava ilta työkavereiden kanssa, joten ()vähän parempaa olisi luvassa.
(Tuossa suluissa oli "jos", mutta kun siellä tämän päivän tilaisuudessa sanottiin, että asiat pitää esittää niin, kuin ne olisivat tosia, jotta ne toteutuvat).
Hmmm....
Huomisiltana on luvassa PALJON parempaa :D
Ihan puhtaasta uteliaisuudesta menin illalla tilaisuuteen, jossa puhuttiin onnellisuudesta ja tavoitteista ja niiden saavuttamisesta. Ajattelin, että tämähän on ihan turhaa, kun olen jo niin onnellinen. Oivalsin kuitenkin syyn mm. juomisen lopettamiseen. Alkoholiin liittyvistä mielikuvista oli tullut niin vastenmielisiä, että helpointa oli luopua toiminnasta (alkoholin juomisesta). Tilaisuudessa vakuutuin myös siitä, minkä olen aina tiennyt. Saan sen mitä haluan. Mutta nyt tullaan ongelmaan. Kun minä aika harvoin tiedän mitä minä haluan. On helppo sanoa haluavansa rahaa (vaikka en ole erityisen rikas, nniin talouteni on kunnossa, enkä oikeastaan tarvitse enempää), elämänkumppania (sitähän tämän ikäisen yksinäisen naisen pitäisi haluta), parempaa työtä (omani on mukavaa ja pystyn tekemään siitä koko ajan parempaa), laihtumista (eivätkö kaikki läskit sitä halua?), terveyttä (omassani ei ole mitään vikaa. MUTTA Mitkä ovat niitä juttuja, joita itse ihan oikeasti haluan?
Listailin mielessäni muutamia juttuja. Ihailua, arvostusta ja ystäviä. Arvostusta saan kyllä, mutta sitä haluaa aina lisää. Ihailuakin olen taas viime aikoina ilmassa huomannut mutta entä ystäviä? Minulla tuntuu olevan "lahja" etäännyttää ihmiset. Tai ehkä en ole riittävän kiinnostava tai hyvää seuraa siihen, että minuun haluttaisiin pitää yhteyttä. Taannoin luin lehdestä jutun naisesta, joka pohti, että jos hän lakkaisi ottamasta ihmisiin yhteyttä, kukaan ei varmaan edes huomaisi sitä. Välillä ajattelen, että se pätee minuunkin. Tiedän ettei se ole totta, mutta kuitenkin...
Takaisin tähän päivään. Lähdin tilaisuuden jälkeen pyöräilemään kotiin. Pyörähdin katselemassa vähän ihmisiä ja soitin eräälle ystävälleni. Hän ei vastannut. Kaikki nuo edellä olleet ajatukset iskivät päälle. "Kukaan ei halua olla minun kanssa". Puhelin kiinni ja kotiin murjottamaan.
Ihan hyvin olisin voinut mennä kuuntelemaan jotain bändiä, joita kaupungissa oli tänään vaikka kuinka monta. Tiesin paikan, jossa olisi ollut pari tuttuakin, jotka varmasti olisivat ilahtuneet, jos olisin liittynyt seuraan, vaan ei. Puhelin kiinni ja kotiin...
Jossain kohtaa minussa tuntuu olevan rikkinäinen kohta. Minulla ei ole epäilystäkään, siitä, etteikö minua arvostettaisi töissä tai siitä etteikö minua pidettäisi pätevänä, mutta mitä tulee yksityiselämän ihmissuhteisiin tilanne on toinen.
Story of my life, aamu ja päivä menee hyvin, mutta ilta persiilleen. Jos huomisen aloittaisi vaika torikahvilla ja kuntosalilla. Huomenillalla taas olisi luvassa mukava ilta työkavereiden kanssa, joten ()vähän parempaa olisi luvassa.
(Tuossa suluissa oli "jos", mutta kun siellä tämän päivän tilaisuudessa sanottiin, että asiat pitää esittää niin, kuin ne olisivat tosia, jotta ne toteutuvat).
Hmmm....
Huomisiltana on luvassa PALJON parempaa :D
perjantai 3. kesäkuuta 2011
All the way
It's constant battle
And the bottle always wins
I wanna go all the way
Down the bottle's nest
I'm gonna go all the way
Why pretend?
- Pain; Bottle's nest
En nyt niin kauheasti ole miettinyt juomisen lopettamista, mutta olen kuitenkin. Neljän kuukauden kohta on ihan pian käsillä. En tiedä jatkuuko tämä lopun ikää, mutta toistaiseksi. Edelleenkään en ole keksinyt hyvää syytä juoda.
Painin biisi (ei valitettavasti löytynyt YouTubesta) soi usein kuulokkeista, kun olen salilla. Noita sanoja on tullut mietittyä paljon. Biisihän kertoo siitä, että sama juoda ittensä hengiltä, kun pullo kuitenkin voittaa. Itse haluaisin kuitenkin ajatella, että tgaistelun voi lopettaa toisellakin tavalla. Ei kaatua saappaat jalassa, vaan väistyä ylivoimaisen vihollisen edessä. Jo Sun Tzu sanoi, että on vihollisia, joita ei voi lyödä. Miksi siis teeskennellä, että pystyisi? Parempi välttää taistelua.
Koen olevani onnellisessa asemassa, sillä kaikesta läträyksestä huolimatta en ennättänyt "oikeasti" alkoholisoitua. En tulla alkoholista riippuvaiseksi. Mutta miksi leikkiä, "bottle always winns"?
Juomattomuus tuntuu kuitenkin häiritsevän joitain ihmisiä. Yhden aika hyvän ystävän olen sen takia menettänyt ja toinen odottaa, että olisin taas "radalla" hänen kanssaan. Onneksi suurin osa ei välitä asiasta. Miesten tapaamiseksi tunnun taas keksineen taas uuden hyvän tavan pitää heidät loitolla. Kun ei ota edes sitä yhtäkään viinilasillista hyvän ruuan kanssa, niin on tylsä ihminen. Vielä tylsempi, kun ruokavaliokin on nyt dietillä kontrolloitu.
Tässä eräs juttu taas palautti asioita lapsuudesta mieleen. Monta vuotta nukuin sankko sängyn vieressä, kun aina illalla oksetti. Pimeässä en uskaltanut myöskään nukkua, vaan aina oli valot. Vasta kotoa pois muutettua aloin nukkua ilman yövaloa. Kaikenlaisia asioita sitä muistuukin mieleen.
And the bottle always wins
I wanna go all the way
Down the bottle's nest
I'm gonna go all the way
Why pretend?
- Pain; Bottle's nest
En nyt niin kauheasti ole miettinyt juomisen lopettamista, mutta olen kuitenkin. Neljän kuukauden kohta on ihan pian käsillä. En tiedä jatkuuko tämä lopun ikää, mutta toistaiseksi. Edelleenkään en ole keksinyt hyvää syytä juoda.
Painin biisi (ei valitettavasti löytynyt YouTubesta) soi usein kuulokkeista, kun olen salilla. Noita sanoja on tullut mietittyä paljon. Biisihän kertoo siitä, että sama juoda ittensä hengiltä, kun pullo kuitenkin voittaa. Itse haluaisin kuitenkin ajatella, että tgaistelun voi lopettaa toisellakin tavalla. Ei kaatua saappaat jalassa, vaan väistyä ylivoimaisen vihollisen edessä. Jo Sun Tzu sanoi, että on vihollisia, joita ei voi lyödä. Miksi siis teeskennellä, että pystyisi? Parempi välttää taistelua.
Koen olevani onnellisessa asemassa, sillä kaikesta läträyksestä huolimatta en ennättänyt "oikeasti" alkoholisoitua. En tulla alkoholista riippuvaiseksi. Mutta miksi leikkiä, "bottle always winns"?
Juomattomuus tuntuu kuitenkin häiritsevän joitain ihmisiä. Yhden aika hyvän ystävän olen sen takia menettänyt ja toinen odottaa, että olisin taas "radalla" hänen kanssaan. Onneksi suurin osa ei välitä asiasta. Miesten tapaamiseksi tunnun taas keksineen taas uuden hyvän tavan pitää heidät loitolla. Kun ei ota edes sitä yhtäkään viinilasillista hyvän ruuan kanssa, niin on tylsä ihminen. Vielä tylsempi, kun ruokavaliokin on nyt dietillä kontrolloitu.
Tässä eräs juttu taas palautti asioita lapsuudesta mieleen. Monta vuotta nukuin sankko sängyn vieressä, kun aina illalla oksetti. Pimeässä en uskaltanut myöskään nukkua, vaan aina oli valot. Vasta kotoa pois muutettua aloin nukkua ilman yövaloa. Kaikenlaisia asioita sitä muistuukin mieleen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)