perjantai 24. syyskuuta 2010

Filantropiaa ja äiti angstia

Tein tänään jotain aika hassua. Eräs tuttavani, yksinhuoltaja äiti on asunut kämpässä, joka lievästi sanottuna on kelvoton. Sosiaalitoimisto yms. eivät kuitenkaan ole suostuneet tätä tunnustamaan ja nyt sitten, kun uusi, edullisempikin kämppä olisi löytynyt, niin sosiaalitoimisto veti vuokratakauksen viime metreillä pois. Viiden sentin silminnähtävä homekerros ei kuulema ollut riittävä todiste nykyisen asunnon kelvottomuudesta... No kaverilla oli hätä. Uuden asunnon vuokraaja oli säätiö, jolle piti olla henkilötakaajat tai rahana kaksinkertainen takuuvuokra. Kaverilla siis oli yhteen kertaan se takuuvuokra ja yksi takaaja. No sovittiin, että minä toimin takaajana. Takuuvuokra on minun tililläni ja saan siitä korot. Asiasta tehtiin luonnollisesti kirjallinen sopimus.

Sopimushan on minulle edullinen. Mikä minua ihmetyttää on se, ettei juuri kukaan tämän kaverini hyvistäkään ystävistä "uskaltanut ottaa riskiä". Siis mitä riskiä? No jokatapauksessa pohdin itsekin tätä asiaa viikon verran. Totesin, että kun minulla on kerran mahdollista auttaa mukavaa ihmistä, joka apua tarvitsee, niin miksi en sitä tekisi? Mieluummin näin, kuin niin, että syytäisin rahojani jollekin anonyymille avustusjärjestölle.

No filantropia loppuu sitten siihen, kun olen tekemisissä äidin kanssa. Jotenkin tuntuu, että se vartavasten haluaa pahoittaa minun mieltäni. Jopa siskoistani se, joka on tähän asi ollut sitä mieltä, että vika on minussa, huomasi asian. Hän sanoi, että äitu muuttuu heti kontrolloivammaksi ja aggressiivisemmaksi, kun minä olen paikalla. Kesällä, kun äiti oli sairaalassa ja nähtiin päivittäin, välit olivat jo hetken aikaa paremmassa kunnossa. Nyt on palattu keväiseen... Keväällähän äiti laukaisi legendaarisen kommenttinsa: "mutta silloinhan sinulla oli sentään mies". Viitaten siis narsistiseen, alkoholisoituneeseen ja väkivaltaiseen exääni. Joka siis on kuitenkin äidin mielestä parempi, kuin se, että minä olen yksin... Saapa sitä sitten ihmetellä, miksi kestin sitä paskaa kuusi vuotta. Antaahan päivittäinen turpiinsaanti, haukkuminen ja alistaminen huomattavasti enemmän "turvallisuutta", kuin yksin olo... Hyvä, että nykyisin kykenen äitini mielestä työni hoitamaan, kun ei ole sitä miestä... ja uuden asunnonkin kanssa äiti jaksaa olla hämmästynyt, kun en sitä pilannut, vaikka ei ollutkaan miestä katsomassa päältä.

Olisiko liikaa pyydetty, että äiti hyväksyisi minut sellaisena, kuin minä olen silloinkin, kun kaikki ei ole perseellään? Että äiti edes joskus olisi minusta ylpeä? Missä on itsenäinen äitini, joka ei isältä juuri tekemisiinsä lupia kysellyt? Miksi sellainen elämä sopi hänelle, mutta ei minulle? Miksi minun ihmisarvoni mitataan vain siinä, että minulla on kaksi epäonnistunutta avioliittoa?

torstai 23. syyskuuta 2010

Venkuloita

Tällä viikolla on tullut taas esiin asioita, joita on vaikea jakaa kenenkään kanssa. Kävin tuossa viikolla mutkin Helsingissä ja satuin samaan ratikkaan "alan miesten" kanssa. Liekkö olivat aamutuimaan yömajalta lähteet. Heitä taisi olla peräti viisi tai kuusi porukassa. Jutut keskittyivät linnareissuihin, väkivaltaan, kavereiden linnareissuihin... Jutuissa oli mukana huumoriakin. Tajusin yhtäkkiä tuntevani oloni tavattoman kotoisaksi. Ei tyhjän aikaista raavastelua, vaan asioiden toteamista. Tunsin oloni kotoisammaksi, kuin asemalla kahvilla istuessani.

Outoa sinällään, en juuri ole koskaan liikkunut itse sellaisten ihmisten seurassa ja perhetaustani on hyvin keskiluokkainen. Toisaalta taas äidin puolella sukua on joitain venkuloita ollut, joten liekkö siellä enon ja serkkujen muistot vaikuttavat. Ehkä enovainaan muiston takia pidän tatuoituja miehiä turvallisina :D

Mietin, että mitä olisi tapahtunut, jos olisin aikanaan kohdannut jonkun oikean kriminaalin, enkä vain sellaista, joka sattui vain hengaamaan niissä porukoissa (1. exä) tai wannabeetä (2. exä).

Viimeisimmän ihmissuhdevirityksen (kesti viikon =kahdet leffatreffit) kohdalla totesin, että vaikka toinen oli valmis hyväksymään tuon minun viimeisimmän elämäni (ko. henkilö tuntee exäni), niin jotenkin oli vaikeaa puhua kaukaisemmasta menneisyydestä. Siitä, että olen tuntenut aika epämääräisiä tyyppejä. Mahdollisen tulevan ihmissuhteen suurin ongelma on se, että toinen hyväksyisi minut kaikilla tasoilla. Tai hyväksyntä ei riitä, pitää kyetä kohtaamaan.

Viime aikoina olen käsitellyt ensimmäistä eroani ja isän kuolemaa. Kaksi minulle hyvin tärkeää ihmistä hylkäsi minut samoihin aikoihin. Ainakin nyt tajuan niin kokeneeni, vaikka pitkäänhän se kesti tunnustaa, että tosiasiassa ensimmäinen mieheni jätti minut, joka en ollut asiaan lainkaan valmistautunut, kunhan niihin aikoihin muuten kipuilin itseni ja suhteemme kanssa.

Viimeisimmän exän kohdalla on noussut esille pieniä, mutta isoja juttuja takaumina. Esimerkki: Tässä joku aika sitten minut määrättiin koulutuksessa samaan ryhmään kahden miehen kanssa. Kirjoitin ryhmäläisten nimet ylös. Iso juttu? Kotimatkalla tajusin, että entisessä elämässä olisin ollut siinä vaiheessa kauhuissani. Entä jos mies saa tietää, että olen ainoa nainen kolmen hengen ryhmässä? Jos hän olisi löytänyt muistiinpanon, niin en olisi sinä yönä saanut nukkua. Sitä h-alkuista sanaa olisin saanut kuulla. Aamulla olisin ollut ihan rikki
koulutuksessa ja pelännyt omaa varjoanikin. Viikonloppu olisi sitten mennyt ryypätessä miehen kanssa ja kuunnellessa solvauksia ja hyvin suurella todennäköisyydellä riita olisi mennyt fyysiseksikin, tavalla tai toisella. ("vittu, jos niille annoit, niin annat nyt h**ra mullekin").

Töissä minusta tuntuu hassulta, että työkaveri miettii ihan itse, että haluaako lähteä työporukan kanssa muutaman päivän reissulle. Kuulema tarvitsee kotona vain ilmoittaa... käsittämätöntä. Vaikka niinhän mekin teimme ensimmäisen mieheni kanssa. Miten muutama vuosi voi muuttaa ihmisen näin täysin?

torstai 16. syyskuuta 2010

Uusi alku (blogille)

Näyttää siltä, että sisällä on niin paljon jaettavaa, että on pakko jakaa kirjoittamista. En jaksa kelata läpi kaikkea, mitä viimeisen puolen vuoden aikana on tapahtunut, joten aloitetaan tästä hetkestä.

Kerroinko, että ostin kämpän (ahaa siis kerrataan kuitenkin)? No ostimpa kuitenkin. Kallis heräteostos, mutta kaippa se kannatti. Äidillä on edelleen syöpä, toinen rinta on leikattu, mutta parantuminen ei ole mahdollista. Viivytystaistelua käydään. Kunto on kuitenkin paljon parempi, kuin talvella.

Mitkä asiat sitten saavat kirjoittamaan? Takaumat. Se, että käsittelen nyt vasta ensimmäistä avioeroa ja isän kuolemaan. Eihän siitä olekaan kuin seittemän vuotta... Ja se, että joissain pienissä arkisissa jutuissa todellisuus lävähtää naamalle. Esimerkki. Tänään olin yhdellä kurssilla ja meidät jaettiin kolmen hengen ryhmiin. Minun ryhmässäni oli minä ja kaksi miestä. Kirjoitin ryhmäläisten nimet ylös. Tajusin sitten, mitä siitä olisi entisessä elämässä seurannut. Huutoa, huorittelua, yön valvotus, seuraava päivä kurssilla säikkynä zombiena. Helvetillinen viikonloppu ja tunne, että olen tehnyt jotain tosi pahaa.

Se, että olen tajunnut, että minussa on jotain pahasti pielessä. Pelkään tosi paljon satuttavani ihmistä, joka päästää minut liian lähelleen. Haluaisin tavata "jonkun mukavan", mutta kun tapaan sellaisen, niin kaivan siitä kyllä paskaa esiin. Keväällä oli yksi sellainen juttu, tosin oli siinä muutakin, miksi juttu ei olisi toiminut, mutta kuitenkin. Nyt olen käynyt kahdesti leffassa yhden ihan kivan pojan (40v) kanssa. Homma on yllättänyt minut. Ihanko oikeasti on olemassa miehiä, jotka eivät ole vonkaamassa heti sänkyyn? Tai puhumassa pervoja... Kädestäpitelyasteellekin siirtyminen on ottanut aikansa. Tosin (ongelman tekoa) en oikein tiedä, onko tuollainen ihan mun tyyliä... Tottunu vähän suorempaan toimintaan, minkä lisäksi pihtaavat miehet on aina olleet epäilyttäviä (=exä suhteen alussa). Toisaalta paskoja ne on ne toisenlaisetkin miehet, joten ihan sama.

Sit oon miettiny yhtä ystävyyssuhdetta, joka päätty vähän huonoissa merkeissä. Elikkä ilmeisesti olin sit ystäväkseni valinnu ihmisen, jonka kanssa arvot meni aika pahasti ristiin...

Ja sit on varmaan miljuuna asiaa, joita ei voi juuri jakaa muuten kenenkään kanssa. Vaikka se, kun mun vuoden takanen ihastus tuli vastaan ja mie punastuin kuin pikkutyttö. Paikkakin sattu oleen koulun käytävä.

Mut näissä merkeissä sit jatkan. Ei kirjuuttamis pakkoa, mutta jos ees kerran viikossa. Sillon kun on jotain ajankohtaista.